XVIII.

Sillävälin kului aika hitaasti. Vielä puuttui enemmän kuin tunti siitä ennenkuin tyttö, joka oli lähtenyt hakemaan Taimahan lasten syntymätodistusta, voisi palata.

Odotellessa tein minä meren rannalla uusien ystävieni kanssa kävelyretken, josta minulle on jäänyt muisto, haaveellinen kuin uni.

Tältä kohdalta aina Afanahitun piiriin saakka, jonne me suuntasimme kulkumme, on seutu enää vain kapea maaliuska puristautuen pitkänä ja kiemurtelevana meren ja terävähuippuisten kallioiden väliin, joiden rinteille on takertunut läpitunkemattomia metsiä. Minun ympärilläni tuntui kaikki synkistymistään synkistyvän. Illalla, kun yksinäisyys ja ahdistava surumielisyys valtasi minut, valoivat ne tähän maisemaan lohduttoman valaistuksen.

Kaikkialla kohtasi silmä vain kookospalmuja, punaisia laakereita ja pandanuksia, jotka kaikki olivat merkillisen hoikkia ja korkeita, ja tuulen kumaraan painamia. Palmujen pitkissä rungoissa, jotka taipuivat milloin minnekin päin, riippui siellä täällä köynnöskimppuja, jotka liehuivat kuin harmaat hiukset. — Ja sitten oli jalkaimme alla aina tuo sama alaston, tuhkan värinen maa, täynnä maarapujen reikiä.

Polku, jota seurasimme, tuntui hyljätyltä: siniset ravut olivat tunkeutuneet kaikkialle; ne pakenivat edestämme synnyttäen tuon erikoisen äänen, joka kuuluu iltaisin. — Vuoristo oli jo varjoja täynnä.

Suurivartaloinen Teharo asteli rinnallani uneksien ja hiljaisena kuin maori, ja minä talutin kädestä veljeni poikaa.

Toisinaan helähti Taamarin pehmeä ääni luonnon yksitoikkoisen, suuren kohinan keskeltä: hänen lapselliset kysymyksensä olivat hajanaisia ja omituisia. — Ymmärsin kuitenkin vaivatta tuon pienen olennon kieltä, jota monet Tahitin rannikkomurretta puhuvat eivät olisi käsittäneet; hän puhui melkein puhdasta, vanhaa maorikieltä.

Mereltä pisti näkyviin Tahitista varomattomasti palaava purjevene. Se pääsi pian riuttojen sisäpuolella olevaan lammikkoon, aivan kallellaan voimakkaan pasaadituulen painamana.

Siitä nousi muutamia alkuasukkaita, kaksi nuorta tyttöä, jotka rupesivat juoksemaan aivan märkinä heittäen tuulen vietäviksi naurunsa odottamattomat helähdykset.

Sieltä nousi myöskin vanha mustahameinen kiinalainen, joka pysähtyi hyväilemään pientä Taamaria, ja otti pussistaan makeisia antaen ne hänelle.

Tuon vanhuksen lapselle osoittama mielenkiinto ja hänen katseensa synnyttivät mielessäni kamalan ajatuksen. — — —

Aurinko laski, kookospalmut heiluivat päittemme yläpuolella pudistellen päällemme tuhatjalkaisensa ja skorpiooninsa — Kävi puuskia, jotka koukistivat palmuja kuin kaislikoita; kuihtuneet lehdet pyörivät hurjasti alastomalla maalla — — —

Minun mieleeni tuli se luonnollinen ajatus, että minun täytyisi jäädä useiksi päiviksi tälle saarelle, ennenkuin venhe saattaisi lähteä merelle; sellaista tapahtui usein Tahitin ja Moorean välillä. Rendeerin lähtö oli määrätty tapahtumaan ensi viikon alkupäivinä; minun poissaoloni ei viivyttäisi sitä tuntiakaan — ja viimeiset hetket, jotka olisin voinut viettää Rarahun seurassa — viimeiset elämässä — haihtuisivat näin, kaukana hänestä.

Kun me palasimme, tuli yö todenteolla. — Minä en ollut edeltäpäin ajatellut tuota yötä, enkä sitä synkkää vaikutusta, minkä sen tulo aiheutti.

Minä aloin myöskin tuntea kuumeen tuottamaa ahdistusta ja janoa; — tämänpäiväiset elävät vaikutelmat olivat kai tuoneet sen yhdessä väsyttävän liikarasituksen kanssa.

Istuuduimme vanhan Hapaton majan viereen. Siellä oli monta kukilla seppelöityä tyttöä, jotka olivat tulleet naapurimajoista katselemaan paupaa, ulkomaalaista — sillä heitä käy harvoin tässä piirissä.

"Kas", sanoi yksi heistä minua lähestyen. "Sinähän se olet, Matareva!"

Pitkiin aikoihin en ollut kuullut lausuttavan tuota nimeä, jonka Rarahu kerran oli antanut minulle, ja jonka Loti-nimi oli syrjäyttänyt.

Hän oli kuullut tuon nimen Apirén piirikunnassa, Fataua-puron varrella, jossa hän oli nähnyt minut edellisenä vuonna.

Luonto ja kaikki minun ympärilläni sai minusta, oudon, aavistamattoman ulkonäön kuumeen ja yön vaikutuksesta. — Vuoriston metsistä kuului ruokopillien valittava, yksitoikkoinen ääni.

Muutaman askeleen päässä sieltä, olkikaton alla, jota buraotuet kannattivat, valmistettiin minulle ruokaa. — Tuuli huhtoi tavattomasti tuota keittiötä. Siellä istui kyyryssä alastomia miehiä suurine, pörröisine hiuksineen, kuin maahiset paksun savun keskellä. Minun korvissani kaikui oudosti lähelläni lausuttu sana: Tupapahu! — — —