XXII.
Eino Palola translation
Sitten alkoi outo yö, kokonaan haaveellisten näkyjen ja kauhun täyttämä.
Silkkiäispuunkaarnaiset verhot liehuivat ympärilläni suhisten kuin yökön siivet, kamala merituuli puhalsi pääni ylitse. Minä vapisin vilusta pareoni alla. — Minä tunsin kaikki hyljätyn lapsen kauhut ja ahdistukset. — — —
Kuinka löytäisin ranskalaisia sanoja, jotka jollain lailla kuvaisivat tuota polyneesialaista yötä, noita luonnon lohduttomia ääniä — noita suuria, kohisevia metsiä, yksinäisyyttä valtameren äärettömyyden keskellä — noiden metsien helmassa, joista uhosi vihellyksiä ja melua, ja joita kansoittivat aaveet, oceanialaisen legendan surkeasti kirkuen metsiä kiertelevät Tupapahut — sinisine kasvoineen — terävine hampaineen ja suurine tukkineen. — — —
Keskiyön seudussa kuulin selvästi ihmisäänten sointua ulkoa, ja se tuntui hyvälle minusta; ja sitten tarttui käsi kevyesti käteeni.
Teharo tuli katsomaan, olinko vielä kuumeessa.
Minä sanoin hänelle, että joskus hourailinkin, näin outoja näkyjä — ja pyysin häntä jäämään luokseni. Maorit tuntevat sellaiset seikat, eivätkä ne koskaan hämmästytä heitä.
Hän piti kättäni kädessään ja hänen läsnäolonsa rauhoitti mielikuvitustani.
Minua ei enää palellutkaan kun kuume nousi — ja minä nukahdin lopulta.