XXXVIII.
Eino Palola translation
Pääkadulla.
Meluisaa katua reunustivat kiinalaisten puodit; kauppiaat, joilla oli pienet, mantelinmuotoiset silmät ja pitkät hiuspalmikot, myivät ihmisille teetä, hedelmiä ja makeisia. — Parvekkeiden alla oli näytteillä kukkaseppeleitä, pandanuskiehkuroita ja tiareita, jotka täyttivät ilman tuoksullaan; tahitittaret kulkivat ympäriinsä lauleskellen; pienet, Taivaan valtakunnan malliset lamput valaisivat kauppoja, tai riippui niitä puiden tiheissä oksissa. — Oli yksi noita kauniita Papeeten iltoja; kaikki tuo oli iloisaa ja varsinkin alkuperäistä. Ilmaan sekoittui outo kiinalaisen Sandelin ja monoin, sekä gardenioiden ja oranssien suloinen tuoksu.
Ilta kului emmekä me löytäneet mitään. Katseli pikku Tehamana, meidän saattajamme, kaikkia naisia miten tarkkaan hyvänsä, ei hän tuntenut yhtään heistä. — Kaikki ne, joilta kyselimme, eivät tienneet Taimahan nimeäkään, me kuljimme yhä edestakaisin kaikkien noiden ryhmien keskitse, jotka katselivat meitä kuin järkensä menettäneitä. — Oli mahdotonta tavata tuota tarumaista henkilöä — ja jokainen kulunut hetki lisäsi surullista kärsimättömyyttäni.
Tunnin kuljettuamme, seisattui pikku Tehamana äkkiä pimeään kolkkaan, suurten, mustien mangopuiden alle erään maassa istuvan naisen eteen, joka nojasi päätään käsiinsä ja näytti nukkuvan.
"Tera!" huusi hän. (Tuossa hän on!)
Silloin lähenin minä naista ja kumarruin uteliaana katselemaan häntä.
"Oletko sinä Taimaha?" kysyin minä vavisten pelosta, että hän vastaisi kieltävästi.
"Olen!" vastasi hän liikahtamatta.
"Sinä siis olet Taimaha, Ruerin vaimo?"
"Olen", sanoi hän vielä kerran nostaen välinpitämättömästi päätään. "Minä olen Taimaha, Ruerin vaimo, sen merimiehen, jonka silmät nukkuvat (mata moe) s.o., jota ei enää ole olemassa."
"Ja minä, minä olen Loti, Ruerin veli! — Tule mukaani syrjäisempään paikkaan, jotta voisimme keskustella yhdessä."
"Sinä? — — — Hänen veljensä?" sanoi hän yksinkertaisesti, hiukan hämmästyneenä, — mutta niin välinpitämättömästi, että minä jäin hämilleni.
Ja minua suretti jo, että olin tullut liikuttamaan tuota tuhkaa löytämättä sieltä muuta kuin jokapäiväisyyttä ja pettymystä.
Hän oli kuitenkin noussut seuratakseen minua. — Minä otin heitä molempia kädestä, Rarahua ja Taimahaa, ja loittonin heidän kanssaan tuosta tahitilaisjoukosta, jossa yksikään ei enää kiinnittänyt mieltäni. — — —