XXXV.
Eino Palola translation
Yö oli vielä aivan pimeä.
Meren rannalla seisoi koko joukko ryhmiä; kaikki hovin naiset eilisissä iltapuvuissaan olivat saattaneet Rendeerin upseereja. — Jollei olisi kuullut eräiden nuorten naisten itkevän, olisi uskonut olevansa juhlassa eikä lähtöpaikalla.
Ja siellä, hiukan ennen päivän koittoa, syleilin minä viimeistä kertaa pikku armastani.
Samaan aikaan kuin Rendeer lähti suloiselta saarelta, jättivät vaunut, jotka veivät mukanaan Rarahun ja Moe'n, Papeeten — ja Rarahu saattoi pitkän aikaa nähdä kookospalmujen runkojen välistä vihreiden verhojen läpi Rendeerin loittonevan sinistä äärettömyyttä kohti — — —