XXX.

Oli viimeinen päivä — — —

Oceanian aurinko oli noussut yhtä säteilevänä kuin ennenkin "suloisen Tahitin" taivaalle; ihmisten, noiden katoavien olentojen sydämen kärsimyksillä ja ikuisella luonnolla ei ole mitään yhteistä; ne eivät koskaan ole sen itsetiedottomien juhlien haittana.

Aamusta asti olimme me ylhäällä kumpikin ja meillä oli hyvin kiire. — Matkavalmistukset hajoittavat usein onnellisesti niiden surun, jotka eroavat — ja niin kävi meillekin — — —

Meidän piti kääriä kokoon kalastusmatkojemme, riuttaretkiemme tulokset, kaikki näkinkenkämme, kaikki harvinaiset korallimme, jotka minun poissaollessani olivat kuivaneet puutarhan heinikossa ja muistuttivat nyt suuria, hentoja ja monimutkaisia köynnöskasveja, valkeampia kuin lumi.

Rarahu puuhaili äärimmäisen innokkaasti ja sai paljon valmiiksi, seikka, joka ei ole niinkään tavallinen tahitilaisnaisista puhuttaessa — Kaikki tuo liike lievensi hänen suruaan. — Minä tunsin kyllä, että hänen sydämensä oli halkeamaisillaan, kun hän näki minun lähtevän; hän oli taas entisellään ja minä sain hiukan luottamusta ja toivoa — — —

Meidän oli sälytettävä kokoon suuri joukko tavaroita — suuri määrä esineitä, joille monet ihmiset olisivat hymyilleet: Apirén guavepuiden oksia, meidän puutarhamme puiden lehviä, palasia niiden suurten kookospalmujen kaarnasta, jotka varjostivat majaamme. —

Monet Rarahun kuihtuneista seppeleistä, joita hän oli viime päivinä pitänyt, muodostivat osan tavaroistani ja sananjalka- ja kukkakimput. Rarahu lisäsi niihin vielä reva-reva töyhtöjä tuoksuvastapuusta tehdyissä laatikoissa ja hienoja olkiseppeleitä, jotka hän oli sidottanut minua varten.

Ja kaikki tuo täytti suuren määrän laatikoita, kaikesta tuosta tuli aika suuri matkakuorma.