XIX.

Sillävälin saapui tyttö, joka lähetettiin piirikunnan päällikön luo — ja minä näin vielä illan viimeisessä valossa lukea nuo muutamat tahitinkieliset lauseet, jotka ilmaisivat totuuden päivämäärillään:

Ua fanau o Taamari i te Taimaha, On syntynyt Taamari Taimahasta, I te mahana pae no Tiurai 1864 — — — heinäkuun viidentenä päivänä 1864.

Ua fanau o Atario i te Taimaha On syntynyt Atario Taimahasta, I te mahana piti no Aote 1865. elokuun toisena päivänä 1865 — — —

Tapahtui suuri luhistuminen, sydämeeni aukeni suuri tyhjä kohta — ja minä en halunnut nähdä, en halunnut uskoa. — Omituinen seikka: olin kiintynyt tuohon tahitilaiseen perheen käsitteeseen — ja tyhjyys, joka nyt aukeni, tuotti minulle syvää, salaperäistä tuskaa. Oli kuin olisi kadotettu veljeni painunut paljon alemmaksi, ikuiseen tyhjyyteen; kaikki mikä kuului häneen, upposi yöhön, oli kuin hän olisi kuollut toistamiseen. Ja minusta tuntui siltä kuin olisivat nuo saaret taas äkkiä tulleet autioiksi — kuin koko Oceanian viehätys olisi kuollut yhdellä iskulla, kuin ei mikään enää liittäisi minua tähän maahan.

"Oletko aivan varma?" kysyi Taimahan äiti värisevällä äänellä — tuo vanha, puolivilli vaimo raukka. — "Oletko aivan varma noista seikoista, jotka juuri meille ilmoitit?"

Minä sain heidät kaikki vakuutetuiksi valheesta. Taimaha oli tehnyt sen, minkä useampi kuin yksi tahititar tekisi. Ruerin lähdön jälkeen oli hän ottanut uuden euroopalaisen rakastajan. Mataverin piirin ja Papeeten väliä ei juuri matkusteta; hän oli saattanut pettää äitinsä, veljensä ja sisarensa, salaten heiltä kahden vuoden aikana, että oli poistunut se, jolle he olivat uskoneet hänet, — ja sitten oli hän tullut Mooreaan itkemään. — Hän oli tosiaan itkenyt tuon toisen vuoksi, ja ehkäpä hän olikin rakastanut vain häntä.

Pikku Taamari oli vielä minun vieressäni pää polviini nojaten. — Vanha Hapato tempasi häntä kiivaasti käsivarresta. — Hän kätki kasvonsa ryppyisiin, tatuoituihin käsiinsä, ja hiukan sen jälkeen kuulin minä hänen itkevän. — — —