XLV.

Päivän ensimäiset, epämääräiset säteet herättivät minut muutaman hetken nukuttuani.

Tuon sekaannuksen, tuon selittämättömän kammon vallassa, mikä on ominaista herätessä, olivat mielessäni kietoutuneet yhteen nuo kaksi ajatusta: suloisen saaren jättäminen, lähtö suurien puiden juurella seisovasta majastani ja pienestä, kesyttömästä armaastani luopuminen — ja sitten Taimaha ja hänen poikansa — nuo yöllä tuskin näkemäni uudet henkilöt, jotka nyt vielä viime hetkellä pyrkivät sitomaan minua tähän maahan uusilla siteillä. — — —

Aamun valkea, surullinen valo pilkisteli avonaisista akkunoistani. — — — Katselin hiukan aikaa nukkuvaa Rarahua ja herätin hänet sitten suutelolla.

"Ai, niin Loti", sanoi hän — — — "Päivä on valennut ja täytyy lähteä."

Rarahu pukeutui itkien. Hän pani ylleen kauneimman viittansa, asetti päähänsä lakastuneen seppeleensä ja eilisen tiaréensa luvaten, ettei hän minun paluuseeni saakka käyttäisi toisia.

Avasin puutarhan portin. Heitin jäähyväiskatseen puillemme ja kasviryhmillemme, taitoin mimoosan oksan, kimpun punaisia kukkia — ja kissa seurasi meitä naukuen, niin kuin se ennen juoksi jäljissämme Apirén purolle. — — —

Päivän koittaessa laskeuduimme me, pieni armaani ja minä, suruisin mielin rannikolle viimeistä kertaa.

Siellä oli jo lukuisa hiljainen joukko katselijoita: kaikki kuningattaren tytöt, kaikki Papeeten nuoret naiset, joilta Rendeer vei ystäviä tai rakastajia. He istuivat maassa, muutamat itkien, muutamat liikkumattomina katsellen meidän tuloamme.

Rarahu istuutui heidän joukkoonsa kyyneltäkään vuodattamatta — ja Rendeerin viimeinen venhe vei minut laivaan — — —

Kello kahdeksan seudussa nosti Rendeer ankkurin huilun soidessa.

Silloin näin minä Taimahan, joka kiiruhti rannikolle katsomaan minun lähtöäni, niin kuin hän kaksitoista vuotta sitten oli tullut seitsentoistavuotiaana saattamaan Rueria, joka ei koskaan palannut.

Hän huomasi Rarahun ja istuutui hänen viereensä.

Oli kaunis aamu Oceaniassa, lämmin ja tyyni. Ilmassa ei tuntunut henkäystäkään. Kuitenkin kokoontui vuoriston huipuille raskaita pilviä. Ne muodostivat suuren, pimeän kupukaton, jonka alla aamuinen aurinko valaisi täydellä terällä Oceanian rannikkoa, vihreitä kookospalmuja ja nuoria, valkovaatteisia naisia.

Lähdön hetki loi surumielisen viehätyksensä tuohon suureen tauluun, joka kohta oli katoava.