L.
Eino Palola translation
Rarahu katseli hyvin tarkkaavasti ja kauhuissaan pääkalloa, jota minä pidin polvillani.
Me istuimme aivan erään korallikummun huipulla, suuren rautapuun juurella. Oli ilta Papenoon kaukaisessa piirikunnassa, aurinko sukelsi hitaasti suureen, vihreään Valtamereen, luonnon hämmästyttävän hiljaisuuden keskellä.
Sinä iltana katselin minä Rarahua tavallista suuremmalla hellyydellä; oli päivä ennen lähtöä. Rendeer tulisi hetkeksi poistumaan ja käymään Marquesassaarien pohjoisryhmässä.
Rarahu oli vakavana ja hartaana vaipunut noihin lapsellisiin haaveihinsa, joihin minä en koskaan päässyt täydellisesti tunkeutumaan. Hetkisen oli hän ollut aivan kokonaan kultaisen valon kirkastamana, ja sitten, säteilevän auringon laskeuduttua meren onkaloihin, piirtyi hän sulavana, sirona varjokuvana auringonlaskun punertamaa taivasta vasten…
Rarahu ei ollut koskaan katsellut niin läheltä tuota kammottavaa kappaletta, joka lepäsi polvillani, ja joka hänestä, niin kuin kaikista polyneesialaisista oli hirmuinen pelätin.
Saatoin nähdä, että tuo synkeä esine herätti hänen viljelemättömässä sielussaan joukon uusia käsitteitä — hänen voimatta antaa niille tarkkaa muotoa…
Tuo pää oli kai hyvin vanha, — melkein kivettynyt — ja tuon punaisen vivahduksen verhoama, joka tämän maan mullasta tarttuu kiviin ja luihin… Kuolema on kadottanut kauhunsa, kun se puhuu niin kaukaa…
"Riaria!" sanoi Rarahu… Riaria, on tahitilainen sana, jota sana hirvittävä ei täydellisesti vastaa, koska se siellä merkitsee tuota erikoisen synkkää, kuoleman ja aaveiden synnyttämää kauhua…
"Mikä sinua pelottaa tässä kalloparassa?" kysyin minä Rarahulta. Hän vastasi osoittaen sormellaan hampaatonta suuta:
"Sen nauru, Loti; sen Tupapahunauru…"
… Yö oli jo pitkälle kulunut, kun me palasimme Apiréehen ja Rarahu oli matkan varrella kokenut hyvin suuria kauhuja… Tässä maassa, missä ei ole mitään pelättävää, ei kasvien, eläinten, eikä ihmisten puolelta; missä saattaa nukahtaa minne hyvänsä taivasalle yksin ja aseettomana, säikkyvät alkuasukkaat yöllä, ja vapisevat aaveiden pelosta…
Avonaisilla paikoilla, hiekkarannikoilla, tultiin jokseenkin hyvin toimeen; Rarahu puristi kättäni omassaan ja lauloi himénéeta saadakseen rohkeutta… Mutta siellä oli suuri kookospalmumetsä, jonka läpi kulkeminen oli hyvin vaikeaa…
Rarahu käveli siellä minun edelläni ojentaen minulle molemmat kätensä taaksepäin — asento, joka ei juuri ollut mukava nopeasti kuljettaessa. — Hän tunsi sillä lailla olevansa paremmassa turvassa ja varmempi siitä, ettei tiilenvärinen pääkallo salaa tarttuisi hänen hiuksiinsa…
Metsässä oli aivan pilkko pimeä; tuntui vain tahitilaisista kasveista leviävä suloinen tuoksu. Maan peittivät suuret, kuivat palmunlehvät, jotka kahisivat jalkojemme alla. Ilmassa kuului kookosmetsien ominainen ääni: toisiinsa sattuvien lehvien metallinen sointu. Puiden takaa kuului Tupapahuiden naurua, ja maassa kihisi inhottava, kamala ryömintä: sinisten kovakuoriaisten äkillinen pako, kun ne meidän lähestyessämme kiiruhtivat palaamaan maanalaisiin asuntoihinsa…