XL.
Eino Palola translation
Rarahu viehätti kaikki laulullaan.
Kun hän lauleli yksin väreili hänen äänensä niin raikkaina ja suloisina liverryksinä, että vain linnut taikka pienet lapset saattavat niin viserrellä.
Kun hän lauloi joukossa, kirjaili hän toisten säveleeseen vallattomia muunnelmia, jotka liikkuivat asteikon kaikkein korkeimmissa äänissä; ne olivat aina hyvin mutkallisia ja ihmeteltävän sointuvia.
Apiréssä, niin kuin kaikissa muissakin tahitilaisissa piirikunnissa oli himéné-niminen kuoro, joka toimi säännöllisesti johtajan ohjaamana ja esiintyi kaikissa alkuasukkaiden juhlissa. Rarahu oli sen tärkeimpiä jäseniä ja hänen puhdas äänensä kaikui kaikista ylinnä; — häntä säestävä kuoro kuulosti synkältä ja jäykältä. Etenkin miehet sekoittivat siihen matalia, metallimaisia sointuja, jonkunlaisia mylvähdyksiä, jotka ilmaisivat dominantin ja ne tuntuivat pikemmin kesyttömästä soittokoneesta kuin ihmiskurkusta lähteneiltä. Yhteislaulun täsmällisyydessä olisivat Konservatorionkin kuorolaulajat joutuneet häviölle, ja se synnytti iltaisissa metsissä vaikutelmia, joita ei voi kirjoittamalla kuvailla…