XCIX.

Kun tuulet taas veivät minua Bretagnea kohti olivat toukokuun viimeiset päivät, Bretagnen kevään ihanin aika menossa.

Yves on ollut jo kuusi viikkoa pienessä talossaan Toulvenissa huonettani järjestämässä, panemassa kaikkea kuntoon minun tuloani varten.

Laiva, jolla purjehdin, on jättänyt Välimeren noustakseen valtamerta pitkin pohjoisia satamia kohti, riisuakseen aseensa Brestissä.

18 p. toukokuuta. Merellä. — Nyt tuntee jo Bretagnen lähenevän. On vielä kaunista, tuollainen bretonilainen kaunis ilma, joka on tyyni ja surumielinen. Avara meri on vaaleansininen, suolainen ilma raitis tuoksuen levältä; kaiken yllä on kuin hyvin läpinäkyvä, hyvin laaja, sinertävä sumuverho. Kello kahdeksan aamulla kuljemme Penmarck'in niemen ohi. Keltiläiset graniittipaadet, surulliset rantakalliot selvenevät vähitellen ja lähenevät.

Nyt tulee oikeita sumuvalleja — hyvin keveää, keväistä usvaa — jotka laskeutuvat kaikkialle peittäen näköpiirin etäisimmät osat.

Kello yksi purjehdimme Toulinguets'in ohi, ja sitten saavumme Brestiin.

19 p. toukokuuta. — Viikon loma. Keskipäivällä olen junassa, matkalla Toulveniin.

Sataa koko matkan bretonilaisella maaseudulla. Niityillä, varjoisissa laaksoissa on kaikki vettä täynnä.

Bannalec'ista Toulveniin on tunnin ajomatka. Katse eteenpäin suunnattuna haen minä graniittikirkon tornia vihreän näköpiirin perältä.

Nyt se näkyy, syvästi kuvastuen, alassuin, jylhään lampeen. Kaunis ilma on palannut ja taivas kalpea, sininen.

Toulven! Vaunut pysähtyvät. Yves odottaa minua siellä pitäen pikku Pierreä kädestä.

Me katselemme toisiamme — ja meitä rupeaa naurattamaan yht'aikaa, viiksiemme vuoksi. Ne muuttavat kasvomme ja me olemme toisistamme hullunkurisen näköisiä. Me emme ole nähneet toisiamme sen jälkeen kun merimiehet saivat luvan pitää niitä. Yves ilmaisee mielipiteenään että ne tekevät meidät paljon "reilumman" näköisiksi.

Sitten sylellemme me toisiamme.

Kuinka hän on yhä kaunistunut, tuo pikku Pierre; tullut suuremmaksi ja voimakkaammaksi! — — — Me lähdemme yhdessä kulkien Toulvenin kylän läpi, missä ihmiset tuntevat minut, ja tulevat ulos oviensa eteen katsomaan saapumistani. Me astumme pitkin harmaata, ahdasta katua, jota satavuotiset talot paksuine graniittiseinineen reunustavat. Minä tunnen vanhan pöllön kasvot, jotka olivat läsnä kummipoikani syntyessä; ne tervehtivät minua avoimesta akkunasta. Suuria päähineitä, kauluksia, helyillä koristettuja pukuja eroittautuu syvissä ikkuna-aukoissa, mustaa taustaa vasten, ja tuo kaikki tuo mieleen ohi kulkiessa vaikutelmia vanhoista, kuolleista ajoista, jotka ovat Bertagnelle ominaisia.

Pikku Pierre, jota me talutamme, astelee jo kuin mies. Hän ei ole vielä sanonut mitään hiukan liikutettuna tulostani, mutta nyt hän alkaa jutella, kohottaa minua kohti pyöreät kasvonsa ja katselee jo minua kuin ystävää, jolle tekee selkoa mietteistään. Pieni, pehmeä ääni, jota en vielä ole paljoa kuullut. Miten bretonilaista hänen murteensa onkaan!

— Kummi, toitkos minulle lampaan?

Onneksi olin muistanut tuon viimevuotisen lupauksen. Pyörillä kulkeva lammas pikku Pierrelle oli minun laukussani. Ja minä toin myöskin Ranskan papukaijan muotoiset kynttiläjalat, jotka olin luvannut toiselle, suurelle lapselleni — Yves'lle.

Siinä onkin aivan uusi talo iloisena ja valkoisena bretonilaismallisine ikkunakehyksineen, vihreine akkunaluukkuineen ja ullakko-ikkunoineen ja taustalla metsien vyö.

Me astumme sisään. Alhaalla keittiössä suurine liesineen odottavat Marie ja pikku Corentine meitä.

Mutta Yves pyytää minua heti nousemaan ylemmäs, sillä hänellä on kiire näyttää minulle heidän kaunista, valkeaa huonettaan musliiniuutimineen ja kiillotettuine kirsikkapuisine huonekaluineen.

Ja sitten avaa hän toisen oven:

— Nyt, veli, olette te kotonanne!

Ja hän katselee minua huolissaan huoneen tekemästä vaikutuksesta kaiken sen vaivan jälkeen, mitä hän ja hänen vaimonsa ovat nähneet saadakseen sen mieleni mukaiseksi.

Astun sisään liikutettuna. Minun huoneeni on aivan valkoinen ja siellä tuntuu suloinen tuoksu; kaikkialla on kukkia, joita he ovat hakeneet kaukaa minua varten: maljakoissa uunilla resedakimppuja ja suuria tuoksuherneryhmiä, ja tulisija on täynnä kanervia.

He eivät ole millään lailla saattaneet asettaa sinne vanhoja huonekaluja, bretonilaista rojua, ja he pyytävät sitä anteeksi, koska eivät mielestään ole löytäneet mitään kyllin kaunista minulle. He ovat ostaneet minulle Quimper'ista samanlaisen vuoteen kuin heillä itselläänkin on, vuoteen kirsikkapuusta, joka on vaaleaa, iloisaa, hiukan punertavaa. Pöydät ja tuolit ovat samaa ainetta. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat hellyydellä järjestetyt; seinillä on kultaisissa raameissa minun vanhoja piirustuksiani ja suuri valokuva Saint-Pol-de-Lèon'in kellotapulista, jonka minä olin antanut Yves'lle siihen aikaan kun me yhdessä purjehdimme sumuisella merellä.

Permantolaudat olivat puhtaat kuin tuore puu:

— Katsokaas, veli. Se on valkea kuin laivan kansi, sanoi Yves, joka on itse valaissut kaikki perin huolellisesti ja riisuen kenkänsäkin rappuja noustessaan, ettei likaisi niitä.

Minun täytyy nähdä kaikki, käydä kaikkialla, ullakollakin, mihin perunat ja kalat ovat talveksi ladotut, vieläpä portaitten eteisessäkin, johon kuin merimiehen lahjaksi Neitsyen kappeliin, on ripustettu pienoiskokoinen, Primauguet'n märssykorissa joutoaikoina veistetty laiva, ja sitten vielä puutarhassa, missä mansikat ja vihannekset alkavat versoa aivan tuoreiden käytävien vierellä.

Nyt me olemme aterialla, Yves, Marie, pikku Corentine, pikku Pierre ja minä, hyvin valkean pöytäliinan ympärillä, jolle päivällinen on katettu. Yves, veljeni Yves tuntee olonsa yht'äkkiä naurettavaksi ja hätääntyy talon isännän osassaan. Silloin on minun velvollisuuteni leikata paisti, ja koska se tapahtuu ensi kertaa eläissäni, sekaannun minäkin.

Tällä päivällisellä syön minä tehdäkseni heille mieliksi, mutta tuo täydellinen onni, jonka tunnen tässä lähelläni, ja johon minä olen jonkun verran syypää, tuo syvä kiitollisuus, mikä minua ympäröipi, kaikki tuo vaikuttaa minuun hyvin omituisesti. Olo näin harvinaisessa ympäristössä tuntuu minusta oudolta kuin suloinen uutuus.

— Kuulkaahan, sanoi Yves minulle hiljaa ja salaisesti, nyt käyn minä kirkossakin sunnuntaisin hänen kanssa.

Ja hän nyökkää vaimoonsa päin kasvoilla lapsellisen alistumisen ilme, mikä tuntuu hyvin hullunkuriselta hänen tavalliseen vakavuuteensa nähden. Muuten on hänen käyttäytymisensä Marieta kohtaan kokonaan muuttunut, ja minä olin nähnyt sisään astuessani, että rakkaus lopultakin oli vakaasti asettunut tähän uuteen taloon. Siispä ei minun rakkailla ystävilläni ole parempaa odotettavissa maan päällä, tai niin kuin Yves sanoo: pitäisi vain osata seisauttaa ajan kello, ettei tuon täyttyneen unelman suuri ilo enää häviäisi.

Hekin ovat vaiteliaita onnessaan, aivan kuin luulisivat pelottavansa sen pois liian äänekkäästi tai iloisesti puhumalla.

Muuten keskustelemme vainajista: pienestä Yvonnesta, joka poistui viime syksynä odottamatta Primauguet'n paluuta, ja jota Yves ei ollut koskaan nähnyt, ja sitten ukko Corentin parasta, hänen isoisästään, joka erkani elämästä joulukuun pakkasten aikana.

Marie kertoo:

— Viimeisinä aikoina tuli hän hyvin kiukkuiseksi, hän, joka oli niin lempeä mies. Hän sanoi, ettemme me osanneet hoitaa häntä ja hän kyseli lakkaamatta poikaansa Yves'ä: "Oi, jos Yves olisi täällä, hän auttaisi minut vahvoilla käsivarsillaan kääntäessään minua vuoteessa." Koko viimeisen yön kutsui ukko häntä lakkaamatta.

Ja Yves jatkaa:

— Se, mikä tuottaa minulle enimmän surua isäämme ajatellessamme, on että me olimme hiukan vihoissamme sinä päivänä kun minä läksin. Tiedättehän, tuon jaon vuoksi? Te ette voi uskoa, veli, kuinka usein se tulee mieleeni; tuo väittely hänen kanssaan — — —.

Päivällinen on lopussa, tulee ilta, pitkä lämpöinen toukokuun ilta. Me kuljemme, Yves ja minä, kirkolle päin, käydäksemme katsomassa valkeata ristiä, joka seisoo siellä kukkaisen kummun päällä.

Yvonne Kermadec, kolmetoista kuukautta.

— Hän kuului olleen aivan minun näköiseni, sanoo Yves.

Ja tuo pikku vainajan yhdennäköisyys saa hänet hyvin miettiväiseksi.

Katsellen ristiä, kumpua ja kukkia me ajattelemme molemmat tuota ihmettä: pikku tyttöstä, joka oli hänen vertaan, hänestä lähtenyt, jolla oli samanlaiset silmät ja siis — — — luultavasti samanlainen sielukin kuin hänellä, ja jonka Bretagnen maa on saanut jälleen haltuunsa. On kuin olisi joku osa hänestä itsestään jo joutunut maan omaksi, kuin ikuiselle tomulle annettu ennakkomaksu.

Neljän vuoden kuluttua ei tuota pientä, jo kaukaa näkyvää ristiä enää ole; Yvonne, hänen kumpunsa ja kukkasensa viedään pois. Hänen pienet luunsakin sekoittuvat toisiin, entisiin, luukammiossa kirkon alla.

Neljä vuotta on vielä näkyvissä tuo risti, ja siitä lukee kävijä tuon pikku tyttösen nimen. — — —

Se on aivan lammen rannalla; se kuvastuu syvään, nukkuvaan veteen korkean, harmaan tornin rinnalla. Kummulla kokoontuvat kukkivat orvokit valkeiksi kimpuiksi, jotka jo himmenevät lähestyvässä yössä. Lampi on kuin peili, kalpean keltainen, kuolevan valon värinen niin kuin taivas auringon laskiessa, ja ympärillä näkyy suurten metsien jo tummentunut juova.

Hautojen kukat levittävät hentoja, iltaisia tuoksuja. — — Lämmin rauha ympäröi meidät ja tuntuu tihenevän. — — —

Kaukaa kuuluu pöllöjen ääni, kun ne kutsuvat toisiaan, Yvonnen valkoisia orvokeita ei enää näy. — — — Kesäyö on tullut.

Silloin saa voimakas ääni meidät yht'äkkiä säpsähtämään, kun me juuri ajattelimme kuolleita yön hiljaisuuden keskellä. Angelus soipi aivan lähellä, meidän yläpuolellamme kellotornissa ja ilman täyttää vasken raskas värinä.

Kuitenkaan emme ole nähneet kenenkään menevän kirkkoon, joka on suljettu ja pimeä.

— Kuka soittaa? kysyi Yves huolestuneena, kuka nyt voipi soittaa? En ainakaan minä tahtoisi sitä tehdä. Varmasti en menisi kirkkoon tällaiseen aikaan, en edes kaiken maailman kullastakaan!

— — — Me lähdemme pois kirkkomaalta, siellä on aivan liiaksi ääntä. Angelus kuuluu oudolta siellä; se herättää odottamattomia kaikuja lammen vedessä, kuolleitten kumpareilla, yössä. Emme me suinkaan pelkää pientä hautaa valkeine orvokkeineen, vaan nuo toiset, nuo nurmimättäät ympärillämme, nuo vieraat kummut. — — —

Kello käy kymmenettä. — Tulen nukkumaan ensimäisen yöni Yves-veljeni katon alla.

Kello on yli kymmenen. — Olemme jo toivottaneet hyvää yötä toisillemme, ja nyt hän taas avaa oveni.

— Nuo kukat; ne saattaisivat ehkä vahingoittaa teitä, tulimme ajatelleeksi. — — —

Ja hän vei pois kaikki, resedat, hajuherneet, kanervakimputkin.