L.

17 p. kesäk. 1878.

Jo aikaisin olimme me pystyssä mennäksemme metsään poimimiaan luzen-hedelmiä, pieniä, mustan sinisiä marjoja, joita tapaa kaikkein syvimmistä tiheiköistä, kasvamassa varsilla, jotka muistuttavat tammen loisia.

Annella ei enää ollutkaan kaunista juhlapukuaan: hän oli pukenut ylleen suuren, tasaisen kauluksen ja yksinkertaisemman päähineen. Hänen siniverkainen bretonilais-hameensa oli koristettu keltaisilla koruompeleilla: hänen röijynsä molemmin puolin oli kuvioita, jotka muistuttivat silmärivejä perhosten siivillä.

Kiertelevällä polulla, vihreässä hämärässä, kohtasimme naisia, jotka menivät Toulveniin kuuntelemaan ensimäistä aamumessua. Noitten pitkien vihreiden solien perältä näki heidän tulevan leveine kauluksineen, korkeine, valkeine myssyineen, joiden liepeet laskeutuivat tasasuhtaisesti heidän olkapäilleen niin kuin egyptiläisten naisten päähineet. Heidän vartalonsa olivat tiukasti suletut kaksinkertaisiin, siniverkaisiin liiveihin, jotka muistuttivat hyönteisten selkäkilpiä ja joihin oli kirjailtu aina samat kuviot, samat silmärivit kuin perhosten siivissä. Ohi kulkiessaan tervehtivät he meitä bretonin kielellä, ja heidän rauhallisilla kasvoillaan oli primitiivinen ilme.

Ja sitten tapasimme me vanhojen, harmaagraniittisten mökkien ovilla, jotka olivat puitten verhossa, istumassa lapsia hoitavia vanhuksia, mummoja, joiden valkea tukka oli pitkä ja hajallaan, puettuina siniverkaisiin, muinaisten muotien mukaan leikattuihin ryysyihin, joissa näkyi jäännöksiä bretonilaisista koruompeluista ja silmäriveistä: vanhan ajan kurjuutta ja hienostumattomuutta.

Sananjalkoja ja taas sananjalkoja pitkin teiden varsia — syvälaitaisimmat, hienoimmat, harvinaisimmat suurenivat siellä kosteassa varjossa muodostaen ryhmiä ja mattoja — ja sitten purppuraisia sormisieniä, jotka kohottautuivat kuin ruusunväriset suihkut, ja vielä punaisempina kuin sormisienet, — Bretagnen lehdokkia, jotka kirjavoittivat koko tuon tuoreen vihreyden pienillä, tummanpunaisilla tähdillä.

— — — Meistä tuntuu ehkä vihreys vihreämmältä, metsä hiljaisemmalta, tuoksut voimakkaammilta, meistä, jotka asumme lautataloissa, kohisevan meren keskellä.

— Minusta on täällä oikein hyvä olla, sanoi Yves. Hiukan myöhemmin, kun pikku Pierre on tullut niin suureksi, että saan taluttaa häntä kädestä, menemme me kahden poimimaan kaikenlaista metsästä — ja sitten metsästämme. Niin, kun minä tulen vähän rikkaammaksi, ostan minä pyssyn tappaakseni susia. Minusta tuntuu, ettei minulle koskaan tule ikävä täällä — — —

Minä tiesin kyllä, valitettavasti, että hänelle ajan pitkään tulisi ikävä, mutta oli tarpeetonta sanoa sitä hänelle, oli parempi jättää hänelle ilonsa kuin lapsille.

Muuten piti hänenkin lähteä. Kaksi päivää minua myöhemmin tuli hänen saapua Brestiin, noustakseen taas laivaan. Tämä ei ollut kuin pieni lepohetki elämässämme, tämä Toulvenissa olo, ainoastaan pieni välikohtaus Bretagnessa, ja sitten odotti merimiesammattimme taas meitä.

— — — Kohta olimme metsän keskellä, ei enää näkynyt polkuja, eikä mökkejä, vain kukkulat seurasivat toisiaan kaukana, saarien ja pensaikkojen, tammien ja kanervikkojen peittäminä. Ja kukkia, ylenpalttisesti kukkia, koko tuo seutu kukoisti kuin Eden: kuusamia, asfodeleja valkeina, ja sormisieniä punaisina kuontaloina.

Kaukana kukkuivat käet puissa ja meidän ympärillämme surisivat mehiläiset.

Luze-marjat kasvoivat siellä täällä kivisessä maassa, kukkivien kanervien seassa. Anne löysi aina kauneimmat, ja jakeli niitä minulle täysin kourin. Ja suuri Yves katseli meidän puuhiamme hyvin vakavasti hymyillen, tietäen ensikertaa esittävänsä jonkunlaista opastajan osaa ja ollen siitä hyvin hämmästyksissään.

Seutu oli karua. Nuo puita kasvavat kukkulat, nuo ruohokentät, muistuttivat muinaisten aikojen maisemia, vaikkei niissä ollutkaan minkään määrätyn aikakauden tunnusmerkkejä. Mutta Anne'n puku oli täysin keskiaikainen ja sen vuoksi tuli se ajankohta mieleen.

Ei suinkaan tuo synkkä ja hämärä, jollaisena Gustave Doré oli sen käsittänyt, mutta aurinkoinen, täydessä kukassa oleva keskiaika, jossa yhä kukoistivat nuo samat Gallian kukkaset, mitkä olivat ilahduttaneet meidän esi-isiämmekin.

— — — Kello yhdeltätoista palasimme Keremenen-vanhusten majaan aterioimaan. Tämä kesä oli Bretagnessa hyvin kuuma: kaikki sananjalat, kaikki punervat kukkaset nuokkuivat tuon tavattoman paahteen alla, mikä rasitti niitä vihreän lehvistönkin läpi paistaessaan.

— — — Kello yksi. Minun on aika lähteä. — Menin ensin suutelemaan pikku Pierreä, joka yhä nukkui vanhassa, tammipuisessa vasussaan, aivan kuin nuo neljä päivää eivät olisi riittäneet virkistämään häntä kaikista maailmaan tulemisen vaivoista. Sanoin hyvästit kaikille. Yves seisoi ajatuksissaan oveen nojaten odottamassa, seuratakseen minua Toulveniin saakka, missä astuisin vaunuihin, jotka veisivät minut Bannalecin asemalle. Anne ja ukko Corentin tahtoisivat myöskin saattaa minua.

— — — Ja kun minä näin Toulvenin loittonevan, harmaan kellotornin ja lammikon katoavan, ahdisti sydäntäni. Kuinkahan monen vuoden kuluttua palaisin minä Bretagneen? Taas olimme me joutuneet erilleen, veljeni ja minä, ja me kuljimme molemmat tuntemattomia vaiheita kohti. Olin huolissani hänen tulevaisuudestaan, jota näin synkkien pilvien verhoavan — — — Ja sitten ajattelin minä myöskin Keremenen'in väkeä, joitten vastaanotto oli liikuttanut minua. Minä ajattelin, eikö rakas Yves parkani, kauheine vikoineen ja hillittömine luonteineen toisi onnettomuutta heidän pienten, punertavien kukkien peittämän olkikattonsa alle.