XXVI.

Tuo Barrada oli Yves'n henkiystävä, ja hän oli jo kolmannen kerran päässyt lähtemään samalla laivalla kuin me.

Hän oli Bordeaux'n satamalaitureilla, taivasalla kasvanut avioton lapsi.

Hyvin turmeltuneena, hyväsydämisenä, täynnä vastakohtia, puuttui häneltä täydellisesti kaikki alkeellisetkin käsitteet inhimillisestä itsekunnioituksesta. Hänen kunnia-asianaan oli olla kauniimpi kuin muut, notkeampi ja voimakkaampi, ja ovelampi myöskin.

Palkkiosta opetti Barrada laivalla kaikenlaisia matruusien urheilutapoja: nyrkkeilyä ja kaupan päälle voimisteluakin, laulua ja tanssia lukuunottamatta. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä, kaikkien kuvanveistäjien malleiksi kelpaavien toriatleettien ystävä, painiskellen rahasta temppuilijain teltoissa.

Hän oli aina ensi rivin miehiä matruusien juhlissa, mutta aina kutsuttuna. Joi paljon, muttei koskaan liikaa eikä maksanut milloinkaan, ja kulki kaikkien juominkien pauheessa aina yhtä suorana, yhtä iloisena, yhtä raikkaana.

Hän keksi aina hassuja kujeita, joita muut eivät olisi älynneet, gascognelainen puhetapa teki ne vielä hullunkurisemmiksi ja sitten lopetti hän lauseensa hänelle ominaisella äänellä: puolinaurulla, mikä soi hänen syvästä rinnastaan kuin haukottelevan leijonan korahdus.

Muuten oli hän hyvä, kiitollinen ja palvelevainen kaikkia kohtaan, sekä uskollinen ystävilleen, aina sanassaan pysyvä ja vastaten kysymyksiin hurjapäiden hämmästyttävällä suoruudella.

Hän muutti rahaksi kaiken, kauneutensakin tarvittaessa. Ja sen teki hän niin naivisti, että nekin, jotka sen tiesivät, antoivat sen anteeksi kuin heitä itseään lapsekkaammalle. Yves rajoittui sanomaan:

— Oh, tuo ei ole kaunista, Barrada, usko minua! — — — Eikä ollut hänelle sen vihaisempi.

Kaikki tuo eneni enenemistään, keskittyi suuriksi kultarahoiksi, jotka hän kätki vyötäisiään ympäröivään nahkavyöhön. Ja tuon kaiken teki hän mennäkseen naimisiin, suoritettuaan viisivuotisen palvelusaikansa, pienen espanjattaren kanssa, joka oli modistina Bordeaux'ssa, suuressa liikkeessä Pyhän Katariinan kauppakujan varrella: pieni, hyvin hienopiirteinen työläistyttö, jonka kuvaa Barrada aina piti taskuissaan, ja jossa näkyivät tasaiseksi leikattu otsatukka, ja sievä, linnunsulilla koristettu nahkapäähine.

— Mitäs siitä! Onhan se lapsuuden ystävä! sanoi hän aivan kuin olisi ollut välttämätöntä pyytää sitä anteeksi.

Ja tuota pikku morsianta odotellessaan antautui hän usein toisille, joskus hyödynkin vuoksi, joskus todellisesta sydämen hyvyydestä niin kuin Yves, ettei tuottaisi surua.