XXVIII.

Keskiyö. Vartiovuoro loppuu. On aika mennä hakemaan suojaa päänsä päälle.

Alhaalla, suljetussa patterissa pistivät silmään myrskyn surkeat nurjat puolet säälittävine tosiseikkoineen.

Siellä näkyi toisesta päästä toiseen tuo pitkä, synkkä, hallin tapainen huone lepattavien lyhtyjen puoleksi valaisemana. Suuret tykit, jotka nojasivat varajalustoihinsa, pysyivät paraiksi paikallaan rautaköysillä sidottuina. Ja koko tuo paikka liikkui, niin kuin jyvät seulassa, jota pudistellaan lakkaamatta, armotta, ainaisesti, sokealla raivolla. Se ryskyi kaikkialta, se säpsähteli kuin kärsivä, elollinen olento, piinattuna, loppuun väsyneenä, kuin valmiina hajoamaan, kuolemaan.

Ja vesijoukot, jotka pyrkivät sisään, pursusivat raoista siellä täällä, vesisuonina, uhkaavina suihkuina.

Tunsi kohoavansa niin äkkiä, että polvet taipuivat — ja sitten väistyi tuki, pakeni jalkojen alta — ja nyt laskeuduttiin alaspäin jännittäytyen vastoin tahtoaan aivan kuin vastustellakseen.

Kuului räikeitä, korvia särkeviä hämmästyttäviä ääniä, jotka kaikuivat kaikkialta; koko tuo suuri, linnun muotoinen jäsenistö, koko Médée irtautui vähitellen liitteistään valittaen pelottavasti ponnistellessaan. Ja ulkona, puuseinien ulkopuolella, yhä vain tuo sama kumea myrinä, kauhun raivokas ääni.

Mutta kaikki kesti kuitenkin: pitkä patteri pysyi koskemattomana, sen näki yhä toisesta päästä toiseen, joskus aivan kallellaan, puoliksi nurin, taikka taas kohottautuneena pystyyn, tärähtäen, ollen vielä pitemmän näköinen pimeydessä, johon lyhdyt hävisivät, näyttäen muuttavan muotoansa ja suurenevan tuon melun keskellä kuin epämääräinen, unessa nähty paikka — — —

Hyvin matalaan kattoon oli ripustettu kangasmattoja, joita kaikkia pullisti raskas sisällys. Ne olivat kuin hämähäkkien seiniin kiinnittämiä pesiä — harmaita säkkejä, joissa jokaisessa oli ihmisolento: matruusien riippuverkkoja.

Siellä täällä näki käsivarren, paljaan jalan riippuvan reunan yli. Toiset nukkuivat hyvin väsymyksen riuduttamina, toiset liikahtelivat ja puhelivat kovalla äänellä pahojen unien vallassa. Ja kaikki nuo harmaat verkot heiluivat, koskettelivat toisiaan ikuisesti liikkuessaan tai törmäsivät kovasti vastatusten, niin että päät kolahtelivat.

Permannolla, nukkujien alapuolella oli mustavetinen lammikko, joka vyöryi oikealta vasemmalle, vieden mukanaan tahrautuneita vaatteita, leivän ja korpun kappaleita, kaatuneita liemen tilkkoja, kaikenlaisia inhoittavia jätteitä ja ulostuksia. Ja silloin tällöin näki kelmeiden, väsyneiden puolialastomien miesten, jotka värisivät kastuneissa paidoissaan, harhailevan mattorivien alla, hekin omaansa etsien, etsien halpaa, riippuvaa vuodettaan, ainoaa hiukankin kuivaa, pikkuisen lämmintä olosijaa, missä saisi jonkunlaista lepoa. He kulkivat horjahdellen, pidellen käsin kiinni etteivät kaatuisi, kolauttaen päänsä nukkuviin. Jokainen on itseään lähinnä sellaisessa tapauksessa, ei enää välitetä kenestäkään. Heidän jalkansa liukuivat vesilammikoissa ja jätteissä, he eivät pitäneet väliä omasta siivottomuudestaan, kulkien kuin ahdistetut eläimet.

Koko patterin täytti usva, jota oli raskas hengittää; kaikki nuo maassa vetelehtivät roskat vaikuttivat sen, että oli kuin sairaiden eläinten olinpaikassa, ja nyt tuntui tuo etova haju, joka leviää laivan alaosista pahoina päivinä merellä.

Keskiyön aikana laskeutui Yves'kin patteriin muitten märssymiesten seurassa; he olivat olleet vartiossa ylimääräisen tunnin pelastusveneiden takia, jotka oli pitänyt sitoa uudelleen. He liukuivat alas puoliavoimesta luukusta ja sekaantuivat tuohon kelluvaan surkeuteen.

He olivat viettäneet viisi tuntia ankarassa työssään, heiluen tyhjyydessä, korkeuden raivokkaiden puuskien pyyhkeileminä ja tuon pieksävän sateen läpikastelemina, joka oli polttanut heidän kasvojaan. He irvistelivät inhosta tunkeutuessaan tuohon suljettuun huoneeseen, missä ilma tuoksui kuolemalta Yves sanoi ylpeästi halveksivan näköisenä:

— Nuo pariisilaiset ovat taas tuoneet ruton tänne. [Pariisilainen, matruusien käyttämä haukkumanimi, joka tarkoittaa sellaista, joka ei ole merimies, heikkoa, sairasta.]

Nuo oikeat matruusit eivät olleet sairaita. Heidän rintaansa avarsi vielä märssyn tuuli, ja terve väsymys, jota he alkoivat tuntea, oli kohta vaivuttava heidät hyvään uneen.

He astuivat varovasti köysikimppujen, lankunpäiden ja kaarien päällitse, välttääkseen lokaista vettä ja likaa — asettaen paljaat jalkansa kohokohdille, kyykistäytyen kissan notkeudella. Mattojensa luona pukivat he yltään ripustaen naulaan lakkinsa, nahkavöiset suuret puukkonsa, kastuneet vaatteensa, ripustaen naulaan kaikki, vieläpä itsensäkin vuoteissaan, ja kun he olivat alasti pyyhkivät he käsillään pois vesipisarat, jotka vielä virtailivat heidän luisevia rintojaan pitkin.

Sitten kohottautuivat he kattoon kevyesti kuin klownit ja ojentautuivat aivan valkeita hirsiä vasten, ahtaisiin kangasvuoteihinsa. Kannella, heidän yläpuolellaan, jokaisen suuren tärähdyksen jälkeen, kuului kuin kosken kohinaa: aallot, suuret vesivuoret huuhtoivat laivaa. Mutta heidän verkkojensa rivi rupesi sentään heilumaan raskaasti kuin vierustoverienkin, vuoteet narskuen rautakoukuissaan, ja he nukkuivat syvään uneen suuren, pelottavan melun keskellä.

— — — Pian alkoivat birmalaiset naiset tanssinsa Yves'n riippuverkon ympärillä. Keskellä tuoksuvaa savupilveä, jonka uni teki vielä sumeammaksi, saapuivat he toinen toisensa jälkeen hymyillen kuollutta hymyään, omituisissa silkkipuvuissa, aivan jalokivien peittäminä.

He heiluttivat pehmeästi lanteitaan rumpujen soidessa, pitäen käsiään ilmassa ja sormiaan harallaan kuin kummitukset. He kiertelivät ranteitaan kuin kaatuvatautiset, niin että heidän pitkät, kultakoteloiset kyntensä sekaantuivat toisiinsa.

Rumpuna oli myrsky, joka ulkona jyskytteli laivan seiniä.