LI.
Eino Palola translation
Marraskuulla 1880.
— — — Vähän yli kaksi vuotta myöhemmin. Pikku Pierreä paleli. Hän itki hieroen pieniä käsiään, jotka hän koetti piiloittaa esiliinansa alle. Hän oli eräällä Brestin kadulla ennen päivännousua, eräänä marraskuun aamuna, hienossa sateessa. Hän puristautui äitiään vasten, joka myöskin itki.
Marie Kermadec seisoi tuossa kadunkulmassa odottaen, kierrellen pimeässä kuin pahamaineinen nainen. Palaisiko Yves? — — Missä hän oli? — — Missä oli hän viettänyt yönsä, missä turmionpesässä? Palaisiko hän edes laivaan tykin pamahtaessa, nimenhuudon aikana?
Siellä oli muitakin naisia odottamassa.
Eräs kulki ohi miehen kanssa, joka oli korpraali niinkuin Yves'kin. Mies tuli juovuksissa kapakasta, joka juuri oli avattu. Hän koetti kävellä, astui jonkun askeleen ja kaatui sitte raskaasti maahan pään kamalasti kolahtaessa kovaa graniittia vasten.
— Voi, Herra Jumala! itki nainen. Jeesus, Pyhä Neitsyt, säälikää meitä! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena!
Marie Kermadec auttoi nostamaan häntä jaloilleen. Miehellä oli sievät, vakavat kasvot.
— Kiitos, rouva!
Ja nainen jatkoi hänen kävelyttämistään, tukien häntä kaikin voimin.
Pikku Pierre itki hiljaa, aivan kuin ymmärtäen. Hänen pieni päänsä painui kumaraan ja hän piti yhä pieniä käsiparkojaan, joita paleli, esiliinansa alla. Muuten oli hän kyllä lämpimästi puettu, mutta hän oli ollut kauan tässä, paikallaan, kostean kadun kulmassa. Kaasulyhdyt sammuivat juuri ja tuli hyvin pimeä. Pieni, terve ja tuore Toulvenin metsissä syntynyt taimi raukka, kuinka oli se joutunut hukkaantumaan tänne kaupungin kurjuuteen? Hän ei oikein ymmärtänyt tuota muutosta, hän ei vieläkään voinut selvästi käsittää, miksi hänen äitinsä oli tahtonut seurata miestään tänne Brestiin ja asua kylmässä, synkässä asunnossa, pihan perällä, ahtaalla kadulla sataman lähistöllä.
Toinen mies kulki ohi. Hän pieksi vaimoaan, ei tahtonut sallia itseään vietävän kotiin, ja se oli kamalaa. Marie huudahti kuullessaan nyrkiniskun kumahtavan rintaan, ja sitten kätki hän kasvonsa voimatta muuta. Ei, Yves ei ollut koskaan joutunut niin pitkälle. Mutta joutuisiko hän? täytyisiköhän jonain päivänä joutua siihenkin äärimmäiseen kurjuuteen?