XXII.

Illalla, aterian jälkeen jätti Yves'n äiti poikansa juhlallisesti minun haltuuni, ja sitä kesti koko elämän.

Hän oli käsittänyt, äidin vaistollaan, ett'en minä ollut se, jolta näytin, ja että minulla voisi olla ratkaiseva vaikutus hänen nuorimman poikansa kohtaloon.

— Hän sanoo, käänsi nuori tyttö, että te herra petätte meitä, ja että Yves myöskin meitä pettää tehdäkseen mieliksi teille; että te siis ette kuulu meidän joukkoomme — — — ja hän pyytää, koska te purjehditte yhdessä, että te pitäisitte huolta hänestä.

Silloin alkoi vanhus kertoa minulle tarinaa Yves'n isästä, tarinaa, jonka minä olin aikoja sitten kuullut Yves'lta. Minä kuuntelin sitä mielelläni, kun tuo nuori tyttö sitä kääntäen kertoi suuren, bretonilaisen muurin ääressä, missä liekit hyppelivät saarnihalkojen välissä.

— — — Hän kertoo, että meidän isämme oli kaunis merimies, niin kaunis, ettei seudulla koskaan oltu nähty niin komean miehen käyskentelevän maan kamaralla. Hän kuoli jättäen jälkeensä kolmetoista, kolmetoista lasta. Hän kuoli niin kuin monet merimiehet meidän seudullamme, herra. Eräänä sunnuntaina, kun hän oli juovuksissa, lähti hän illalla merelle venheessään huolimatta voimakkaasta luoteistuulesta, ja häntä ei koskaan kuulunut palaavaksi. Hänellä oli hyvä sydän niinkuin pojillansakin, mutta hän oli hyvin hurjapäinen.

Ja äiti parka katseli Yves-poikaansa — — —

— Hän sanoo, jatkoi neito, että meidän vanhempamme asuivat Saint-Bol-de-Léon'issa, Finistèrellä, että Yves oli vuoden vanha, ja ettei minua vielä ollut maailmassa, kun isämme kuoli; silloin lähti äiti sieltä palatakseen syntymäseudulleen. Isäni jätti asiamme aivan epäjärjestykseen; melkein kaikki rahat, mitä meillä ennen oli ollut, olivat menneet kapakkaan, eikä äidilläni enää ollut leipää meille. Silloin lähtivät käiksi vanhinta veljeämme, Gildas ja Goulven, pitkämatkaisille laivoille meripojiksi.

Heitä ei juuri nähnyt kotona lähdön jälkeen, eikä kuitenkaan voi sanoa, etteivät he olisi rakastaneet meitä. He luopuivat usein matruusin palkoistaan auttaakseen äitiämme meitä kasvattamaan, meitä pienempiä, Yves'a, sisartani tässä ja minua.

Mutta Goulven karkasi, herra, noin viisitoista vuotta sitten äkäpäissään — — —

— Hekin, sanoi vanhus, olivat kauneita, kelpo merimiehiä, ja sydän puhdas kuin kulta — — —

Mutta heilläkin on isänsä luonto ja hekin ovat ruvenneet juomaan — — —

— Veljeni Gildas, jatkoi neito, purjehti seitsemän vuotta amerikalaisella laivalla pyydystämässä valaita Suurella Valtamerellä. Niin tuli hänestä hyvin rikas; mutta näyttää siltä kuin ammatti olisi ankara, vai kuinka herra?

— Kyllä, ankara ammatti tosiaankin — — Minä olen nähnyt heitä toimessa Suurella Valtamerellä, noita miehiä, puoleksi merirosvoja, jotka viettävät vuosia eteläisten merien mahtavien maininkien parissa laskematta kertaakaan asuttuihin maihin.

Hän oli niin rikas, tuo veli Gildas, kun hän palasi kalastusretkeltään, niin rikas, että hänellä oli säkillinen kultarahoja.

— Hän kaasi ne tähän, syliini, sanoi vanhus nostaen hameensa lievettä aivan kuin pidättelisi hän niitä vielä, ja minun esiliinani tuli aivan täyteen. Suuria, vieraitten maitten kultarahoja, joissa oli kaikenlaisia kuninkaitten ja lintujen kuvia. [Chileläisiä rahoja, joissa oli kondoorikotkan kuva.] Joukossa oli aivan uusia, joihin oli piirretty naisen kuva sulkakruunu päässä [kaksikymmentä Californian piasteria. (Valaan pyytäjät kokoavat tavallisesti näitä rahoja säästöihinsä.)] ja jotka yksin vastasivat enemmän kuin sata frangia, herra. Emme milloinkaan olleet nähneet niin paljo kultaa. — — — Hän antoi tuhat frangia jokaiselle sisarelleen, ja tuhat minulle, äidilleen ja osti minulle tämän pienen talon, jossa me nyt asumme. Loput menetti hän huvittelemalla Paimpolissa ja tekemällä kaikenlaista, mikä varmasti ei ollut hyvää. Mutta he ovat kaikki sellaisia, herra; te tiedätte sen paremmin kuin minä. Kahden kuukauden aikana puhuttiin kylässä vain hänestä.

Sitten lähti hän, emmekä ole nähneet häntä enää. Hän on kelpo merimies, herra, tuo poikani Gildas, mutta hän joutui häviölle niin kuin isänsä, koska hänkin rupesi juomaan.

Ja vanha vaimo kumarsi tuskissaan päänsä puhuessaan tuosta parantumattomasta kulkutaudista, joka hävittää bretonilaisten merimiesten perheet.

Syntyi hiljaisuus, ja hän puheli taas tyttärelleen vakavalla äänellä, katsellen minua.

— Hän kysyy, herra — — — tahtoisitteko luvata hänelle — — — veljestäni — — —

Tuo minuun kohdistunut syvä, hätäinen katse teki minuun oudon vaikutuksen. On siis totta, että kaikilla äideillä, erotkoot he sitten toisistaan miten hyvänsä, on joskus tuollainen ilme. — — — Nyt tuntui minusta, että Yves'n äiti jollain lailla muistutti minun äitiäni.

— Sanokaa hänelle, että minä vannon pitäväni huolta hänestä koko ikäni aivan kuin hän olisi minun veljeni.

Ja neitonen toisti, kääntäen hitaasti bretagnen kielelle:

— Hän vannoo pitävänsä huolta hänestä koko elämänsä, arvan kuin veljestään.

Hän oli noussut, tuo vanha äiti, yhä suorana ja lujana ja jäykkänä. Hän otti seinältä Kristuksen kuvan, läheni puhuen kuin vedotakseen sanoihini kesyttömällä lapsellisuudella ja häikäilemättömyydellä.

— Hän pyytää teitä vannomaan tuon nimessä.

— Ei, äiti, ei! sanoi Yves aivan hämillään, koettaen asettua väliin, pysäyttää.

Minä ojensin käteni tuota Kristuksen kuvaa kohti hiukan hämmästyneenä, ehkäpä hiukan liikutettunakin ja toistin:

— Minä vannon tekeväni niin kuin äsken sanoin.

Minun käsivarteni vapisi vain hiukan, sillä minä tunsin, että sitoumus olisi raskas täyttää tulevaisuudessa.

Sitten tartuin minä Yves'n käteen kun hän miettiväisenä laski katseensa:

— Ja sinä, totteletko, seuraatko sinä minua — — — veli?

Hän vastasi epäröiden, aivan hiljaa kääntäen päänsä pois ja hymyillen kuin lapsi:

— Kyllä — — — aivan varmaan — — —