XLVIII.

Iltapäivällä sattui kaunis kohtaus: Yves parka oli juovuksissa ja tahtoi mennä Bannaleciin ja astua junaan palatakseen laivaansa.

Me olimme hyvin kaukana metsässä kävelyllä, kun se yht'äkkiä pisti hänen päähänsä mitättömästä syystä. Hän jätti meidät kääntäen meille selkänsä sanoen, ettei hän palaisi enään ja me seurasimme häntä huolissamme siitä, mitä hän aikoi tehdä.

Kun me saavuimme hänen jälkeensä Keremenen-vanhusten talolle, näimme, että hän oli heittänyt maahan kauniin, valkean paitansa ja komean hääpukunsa, yläruumis alastomana kuin matruuseilla kun he laivalla pukeutuivat aamupukuunsa, haki hän kaikkialta villapaitaansa, joka oli piilotettu.

— Herra Jeesus, Jumalani, sääli meitä! sanoi Marie hänen vaimonsa ristien hienot, sairaudesta toipuvat kätensä. Miten tuo on tapahtunut, Jumala? Eihän hän ole juonutkaan! Oi herra, estäkää häntä, pyysi hän minun puoleeni kääntyen. Ja mitä sanottaisiin Toulvenissa, kun hän kulkisi ohi, ja kun nähtäisiin, että mieheni tahtoo jättää minut!

Yves oli todella juonut hyvin vähän; tyytyväisyys kai oli noussut hänelle päähän päivällisellä ja sitäpaitsi olimme kävelyttäneet häntä kuumassa auringonpaisteessa. Syy ei siis ollut kokonaan hänen.

Joskus — totta kyllä harvoin — sai hänet suurella lempeydellä pysähtymään. Minä tiesin sen! Mutta tänään en tuntenut kykeneväni käyttämään sitä keinoa. Ei, se oli lopultakin liikaa! Tuoda tännekin, tänne rauhaan, tänä kirkkaana juhlapäivänä moisia tapoja!

Minä sanoin lyhyesti:

— Yves ei mene ulos!

Ja sulkeakseni häneltä tien asetuin oven eteen nojaten vanhaan, tammiseen pihtipieleen, joka oli paksu ja vahva.

Hän ei uskaltanut vastata mitään minulle. Hän kulki edes takaisin etsien yhä merivaatteitaan, kierrellen kuin vangittu villieläin. Hän oli sanonut matalalla äänellä, ettei mikään estäisi häntä lähtemästä heti kun hän löytäisi lakin päähänsä. Mutta se oli samantekevää. Ajatus, että hänen pitäisi koskettaa minuun ulos pyrkiessään pidätti häntä vielä.

Minäkin olin tylyllä päällä, enkä enää ollenkaan tuntenut monta vuotta kestänyttä myötätuntoa, joka oli antanut anteeksi niin paljon. Minä näin edessäni juopuneen sissin, kiittämättömän, kapinallisen, ja siinä kaikki.

Jokaisen miehen sielussa piilee valvova villi — etenkin meissä, jotka olemme kierrelleet meriä. — Nyt oli meissä molemmissa villit esillä katsellen toisiaan ja kohta iskivät ne yhteen niin kuin entisinä, pahimpina päivinä.

Ja ulkona, meidän ympärillämme vallitsi yhä maaseudun rauha, tammien varjo, tyyni, vihreä yö.

Ukko Keremenen parka ei voinut mitään ja kaikki näytti muuttuvan ilkeäksi ja harmilliseksi, kun kuuli Marie'n itkevän. Ne olivat vaimon ensimäisiä kyyneleitä, viljoja, katkeria kyyneleitä, monien toisien ennustajia, nyyhkytyksiä, jotka vaikuttivat surkeilta raskaan hiljaisuuden vallitessa, jota kukaan meistä ei rikkonut.

Silloin taipui Yves ja läheni hitaasti suudellakseen häntä:

— Älä huoli, minä olen väärässä, sanoi ihan, ja pyydän anteeksi.

Sitten tuli hän minun luokseni ja käytti nimeä, jonka hän joskus oli kirjoittanut, mutta jota hän ei koskaan ollut tohtinut lausua:

— Anna vielä kerran anteeksi, veli!

Ja hän syleili minuakin.

Sitten pyysi hän vielä kerran anteeksi Keremenen'in vanhuksilta, jotka antoivat hänelle monta hellää isän ja äidin suudelmaa, pyysipä anteeksi pojaltaankin, pikku lokilta koskettaen huulillaan hänen pieniä, suljetuita käsiään, jotka pistivät esiin kehdosta.

Hän oli nyt aivan selvä ja kaikki oli lopussa; oikea Yves, veljeni, oli palannut. Nytkin, niin kuin aina, oli hänen katumuksessaan jotain yksinkertaista ja lapsellista, minkä vuoksi hänelle soi anteeksi ilman sivutarkoituksia ja unohti kaiken.

Nyt kokosi hän tavaransa permannolta, pyyhki niistä tomun ja pukeutui puhumatta mitään, suruissaan, väsyneenä, pyyhkien otsaansa, missä helmeili pahaa, kylmää hikeä.

— — — Tuntia myöhemmin katselin minä Yves'a, joka voimailijavartaloineen seisoi poikansa kehdon ääressä. Yves oli juuri saanut hänet nukkumaan itse häntä tuuditeltuaan ja vähitellen, jatkuvasti, hidastutti hän pienen tammikopan heiluntaa pysäyttääkseen sen liikkumattomaksi nähtyään, että uni todella oli tullut. Sitten kumartui hän vielä alemma katsellakseen pikku miestä aivan läheltä, ikäänkuin ei ennen olisi nähnyt häntä, kosketellen pieniä, nyrkkiin puristettuja käsiä, pieniä hiiren hiuksia, jotka yhä pistivät esiin pienestä, valkeasta päähineestä.

Sitä mukaa kuin Yves katseli häntä, valahti hänen kasvoilleen äärimmäisen hellyyden ilme, ja silloin aloin minä toivoa, että tuo pieni lapsi ehkä kerran olisi hänen suojelijansa ja pelastuksensa.