LXXII.

Merellä. Me palasimme Kanaalista. Sèvre kulkee aivan hiljaa paksussa sumussa päästäen tuon tuostakin vihellyksen, joka kaikuu kuin hätähuuto tuon kostean hikiliinan alla, joka verhoaa meidät. Meidän ympärillämme ovat meren harmaat erämaat, ja me tunnemme ne niitä näkemättä. On kuin me laahaisimme mukanamme pitkiä hämärän harsoja; — tahtoisit puhkaista ne, mutta olet kuin ahdistuksessa tuntiessasi olleesi tuntikaudet vangittuna niiden alla ja kuvittelet, että tuo verho on ääretön, loppumaton, että saattaisit vielä kulkea penikulmittain näkemättä mitään saman himmeän harmauden, saman vetisen ilmaston keskellä. Ja mainingit kulkevat ohi, hitaina, velttoina, säännöllisinä, tuskastuttavina. Ne ovat kuin suuria, kiiltäviä selkiä, jotka paisuvat, töytäisevät hartiavoimin, kohottautuvat ylöspäin ja painuvat taas alas.

Illempana kirkastuu ilma äkkiä ja musta esine kohoo aivan lähellämme, yllättävänä, odottamattomana, kuin merestä noussut korkea haamu:

Ar Men-du (Mustat kalliot)! sanoo meidän vanha bretonilainen luotsimme.

Ja samalla kertaa repeytyy verho kaikkialta. Ouessant tulee näkyviin: kaikki sen tummat kalliot, sen karit piirtyvät hämäränä harmautena, jota korkeat, valkoiset hyökyharjat pieksävät, taivasta vasten, joka näyttää raskaalta kuin lyijypallo.

Nyt on kiireesti muutettava suuntaa, ja Sèvre asettaa kurssin taivaan selkenemisen kestäessä Brestiä kohti viheltämättä enää, kiiruhtaen, nopean saapumisen toivossa. Mutta verho sulkeutuu hitaasti ja laskeutuu taas alas. Et näe mitään enää, yö saapuu, täytyy taas ohjata ulapalle.

Ja kolme päivää kuluu näin, ettei näy mitään. Silmät väsyvät valvomiseen.

Tämä on minun viimeinen retkeni Sèvrellä, jonka tulen jättämään heti Brestiin palattuamme. Yves bretonilaisine käsityksineen ei pidä tätä sumua täysin luonnollisena, kun sitä itsepäisesti kestää keskellä kesää aivan kuin hidastuttaakseen minun lähtöäni.

Se näyttää hänestä ennusmerkiltä ja huonolta enteeltä.