LXXXVII.

Kapteeni ottaa minut vastaan nuoraportaiden luona, jokseenkin oikeassa Yankee-asussa. Hänen täydellisesti muuttuneella vaimollansa on punertava silkkihame ja komea kaulanauha Pomotu-saarien helmistä. Ihmettelen hänen kauneuttaan ja hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta.

Nyt me olemme asunnossa, jossa on hämmästyttävät, raudalla vahvistetut seinät. Siellä on pimeää ja raskasta, mutta paksulasisista ikkunoista loistaa sisään luonto, joka näyttää noidutulta: maidon sininen meri, kimaltava kuin turkoosi, kaukainen, ruusuisen sinertävä meri ja aivan pieniä kellahtavia pilviä, jotka liukuvat vihertävän kultaisella, syvällä taivaalla.

Kun on kääntänyt silmänsä pois pienistä, avoimista akkunoista, tuosta valon katselusta, tuntuu matala, epäsäännöllinen huone paksujen kattohirsien alla vielä oudommalta revolvereineen ja iskuasevarastoineen.

Päivälliseksi syödään San Franciscon säilykkeitä, Tonga-Talbun mainioita hedelmiä, silmäneulasia, jotka ovat lämpimän meren mainioita kaloja; juodaan ranskalaisia viinejä, perulaista pisco'a ja englantilaisia liköörejä.

Meitä palveleva kiinalainen on piispan violettiin kaapuun puettu ja hänen kenkänsä paksut pohjat ovat paperista. Kapteenin vaimo laulaa chileläisen samacueca'n näpäytellen diguhela'llaan jonkunlaista säestystä, mikä on kuin ravaavan muulin yksitoikkoista hyppelyä. Linnoituksen ovet ovat selkiselällään. Minun kuudentoista asestetun mieheni läsnäolon vuoksi vallitsee turvallisuus, rauhallinen tuttavallisuus, joka tosiaan on hyvin liikuttavaa.

Etukeulassa laulavat ja juovat Primauguet'n miehet valaanpyytäjien kanssa. Kaikkialla juhlitaan. Ja minä näen kauempana Yves'n ja Goulvenin, jotka eivät juo, astelevan kannella keskustellen. Goulven, joka on suurempi, on kietonut käsivartensa veljensä olan ympäri. Kaikista muista erillään, vaikkakin heidän keskellään kävelevät he, matalalla äänellä keskustellen.

Lasit tyhjenevät kaikkialla merkillisiä maljoja juotaessa. Kapteeni, joka aluksi oli kuin meri- tai jokijumalan jäykkä kuvapatsas, vilkastuu, nauraa väkevää naurua, mikä saa koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hänen suunsa aukeaa kuin valaan kita ja nyt kertoo hän englanniksi omituisia seikkoja, unohtuu uskomaan minulle asioita, joiden takia voisi joutua hirteen: hänen keskustelunsa muuttuu merirosvon sävyisäksi jutteluksi.

Kun kapteenin vaimo on palannut kajuuttaansa, kutsutaan sisään tatuoitu matruusi, joka jälkiruuaksi riisutaan alasti. Halutaan näyttää minulle ihopiirrosta, joka kuvaa ketunpyyntiä.

Se alkaa kaulasta: laukkaavia ratsumiehiä ja koiria laskeutuu kierteenä vartaloa alas.

— Ettekö vielä näe kettua? kysyy kapteeni minulta rehevästi nauraen.

Tuo ketun keksiminen tuntuu olevan niin hauskaa, että hän jo edeltäpäin on halkeamaisillaan naurusta. Ja hän pyörittää jo juopunutta miestä monta kertaa ympäri seuratakseen yhä laskeutuvaa metsästystä. Lantioiden kohdalla sekaantuu se, ja nyt aavistat, että jahti on loppumaisillaan.

— Hei, tuolla on kettu! huutaa kapteeni lopuksi, suunniltaan villistä ihastuksesta, taapäin heittäytyen, menehtymäisillään mielihyvästä ja naurusta.

Ahdistettu eläin pakeni luolaansa, ja siitä näkyi vain puolet. Se oli suuri loppuyllätys. Tuo matruusi kutsuttiin kilistämään meidän kanssamme vaivojensa palkkioksi.

Oli jo aika nousta kannelle hengittämään puhdasta ilmaa, illan raitista ja suloista tuulta. Meri loisti kaukana yhä yhtä liikkumattomana ja raskaana, heijastellen lännen viimeisiä säteitä. Nyt tanssivat miehet huilun tahtiin, joka soitti vilkasta säveltä.

Tanssiessaan heittivät valaanpyytäjät meihin kulmiensa alta kissan silmäyksiä, joissa kuvastui puoleksi uteliasta pelkoa, puoleksi kesytöntä ylenkatsetta. Heidän kasvoillaan liikkuivat ilmeet, jotka merikarhuissa muistuttavat primitiivistä ihmistä, he tekivät hullunkurisia liikkeitä kaiken johdosta ja heidän eleensä olivat liiallisia niin kuin eläinten vapaassa tilassa. Joskus heittäytyivät he taapäin, aivan kaareviksi, sitten luonnollisen notkeuden ja kavalan tottumuksen voimasta kyykistyivät he köyristäen selkäänsä kuin suuret kissaeläimet, kun ne käyskentelevät päivän valossa. Ja he pyörivät kaikki heikon, viheltävän soiton, tuon hypähtelevän, lapsellisen lurituksen tahdissa, hyvin vakavina, komeillen tanssillaan, asetellen sirosti käsiään ja pyörähdellen jaloillaan.

Mutta Yves ja Goulven kävelivät yhä toisiinsa liittyneinä. He kiiruhtivat sanomaan kaiken sanottavansa, he vilkastuttivat viimeisen ja äärimmäisen keskustelunsa kulkua huomaten, että minä olin lähdössä. He olivat tavanneet toisensa viisitoista vuotta sitten, kun Yves vielä oli pieni lapsi, tuona päivänä, kun Goulven kulki Plouherzelin kautta piiloutuen kuin kiroissa oleva. Ja epäilemättä eivät he enää koskaan tapaisikaan toisiaan. Äkkiä heittäytyi kaksi toisiaan vartalosta kiinni pitävää tanssijaa maahan, yhä toisiinsa puristuneina, rimpuillen, koristen äkkinäisen raivokohtauksen vallassa. He koettivat upottaa veitsensä toistensa rintoihin, ja veri valahti jo laudoille punaisina läikkinä.

Kapteeni erotti heidät heti huimien heitä virtahevon nahasta valmistetulla ruoskalla.

No matter, sanoi hän; they are drunk! (Ei se mitään; he ovat päissään).

Oli aika lähteä. Yves ja Goulven syleilivät toisiaan ja minä näin Goulvenin itkevän.

Kun me palasimme tyyntä merta pitkin etelän ensimäisten tähtien syttyessä kertoi Yves minulle veljestään:

— Hän ei juuri ole onnellinen. Kuitenkin ansaitsee hän aika lailla rahaa ja hänellä on pieni maja Californiassa, jonne hän toivoo saavansa palata. Mutta katsokaas, koti-ikävä tappaa hänet.

— — — Tuo kapteeni oli vannonut minulle tulevansa seuraavana päivänä vaimoineen päivälliselle minun laivaani. Mutta yöllä loittoni valaanpyytäjä ulapalle, katosi tyhjään äärettömyyteen, ja me emme tavanneet sitä enää.