LXIX.

Merellä, seuraavana päivänä, huhtikuun ensimäisenä, matkalla Saint Nazaireen. — Kiidämme kovassa laitatuulessa luoteesta, huono ilma, valoja ei enää näy. Saavuttiin satamaan aamun koittaessa, kokkapuu poikki, pieni ylämasto murskana.

Toisena päivänä on palkan maksu. Juopuneita miehiä putoilee yöllä ruumaan halaisten päänsä.

Odottamaton kahden päivän loma. Matkalla Yves'n kanssa Toulveniin. Tämä Sèvre on hyvä laiva, joka ei milloinkaan vie meitä kovin kauas.

Kello kymmenen illalla, kuun valossa, kolkutamme me Keremenen-vanhusten ja Marien ovelle, jotka eivät tiedä odottaa meitä.

Pikku Pierre herätetään meidän kunniaksemme, ja hän istuu polvillamme.

Hämillään, paraasta unestaan herättyään sanoo hän meille hyvän päivän hiljaa, hymyillen, eikä sitten välitä suuriakaan meidän tulostamme. Hänen silmänsä sulkeutuvat vasten hänen lähtöäänkin ja hänen pilkku päänsä heilahtaa kaikkiin suuntiin.

Ja Yves sanoo hyvin huolissaan, nähdessään hänen katselevan kulmainsa alta, tukka silmillään:

— Minusta hän on — — hän on — — — kavalan näköinen.

Ja hän katselee minua kuin hätäisesti tiedustellen mielipidettäni, aavistellen jo vakavaa, vastaista huolta.

Maailmassa ei ole ketään muita kuin Yves, jolla olisi yhtä hassuja huolia. Minä hypitän pikku Pierreä, joka herää täydellisesti ja purskahtaa nauruun, kauniit, suuret silmät aivan avoinna pitkien ripsien alla. Yves rauhoittuu ja huomaa, ettei hän enää ole ollenkaan kavalan näköinen.

Kun hänen äitinsä riisuu hänet aivan alasti, muistuttaa hän klassillisia vauvoja, kreikkalaisia Amorin patsaita.