LXXXII.

Ja Keltit kaipasivat kolmea paatta sateisen taivaan alla, saarekkaan lahden perällä.

G. Flaubert. Salammbô.

— — — Korallimeri! — Meidän vanhan maailmamme alla. — Ei mitään muuta kuin sininen äärettömyys. — Hiljaa lipuvan laivan ympärillä levittelee sininen rajattomuus rikkumatonta ympyräänsä. Avaruus säihkyy ja kuultaa ikuisen auringon alla.

Yves on yksin siellä. Häntä kannattaa hyvin korkealla ilmassa jokin kevyesti vaaniva; hän kulkee edelleen märssykorissaan.

Hän katselee, näkemättä, rajatonta ympyrää, hän on kuin väsynyt avaruudesta ja valosta. Hänen hervottomat silmänsä pysähtyvät sattumalta johonkin pisteeseen, sillä kaikki on samanlaista kaikkialla.

Kaikki on samanlaista kaikkialla. — — — Se on tuota kappalten itsetiedotonta, sokeaa loistetta, jonka ihmiset luulevat heitä varten tehdyksi. Veden pinnalla juoksee elävöittäviä henkäyksiä, joita kukaan ei hengitä; lämmin ja valo vuotavat mitattomasti, kaikki elämän lähteet ovat avoinna meren hiljaisessa yksinäisyydessä ja saavat sen oudosti kimmeltämään.

— — — Avaruus säihkyy ja kuultaa ikuisen auringon alla. Keskipäivän valtava leimu lankeaa siniseen erämaahan kuin tarpeeton, hukkaan mennyt komeus.

Nyt luulee Yves kaukana erottavansa vähemmän sinisen viirun, ja hän kiinnittää siihen huomionsa, joka äsken oli eksynyt kipinöivään, rauhalliseen yksitoikkoisuuteen: meri kai siellä murtuu valkoisia koralleja vasten, kuohuu tuntemattomia saaria vasten meren pinnan tasalla, saaria, joita ei mikään kantta ilmaise.

— — — Kuinka kaukana onkaan Bretagne! — ja Toulvenin vihreät tiet! — ja hänen poikansa! —

Yves on havahtunut unelmistaan ja hän katselee kädellään silmiään varjostaen tuota kaukaista viirua, joka yhä valkenee.

— — — Hän ei ole karkurin näköinen, sillä hän kantaa vielä matruusien sinistä kaulusta.

Nyt on hän tarkasti nähnyt nuo hyökylaineet ja korallisaaren ja kumartuen hiukan tyhjyyteen huutaa hän alhaalla oleville: "Kareja vasemmalla!"

Ei, Yves ei ole karannut, sillä alus, jolla hän kulkee, on sotalaivastoon kuuluva Primauguet.

Hän ei ole karannut, sillä hän on yhä minun luonani, ja kun hän on ylhäältä ilmoittanut riuttojen lähenemisen, nousen minä hänen luokseen märssyyn ottaakseni siitä selon hänen kanssaan.

Tuona pahana päivänä Brestissä, kun hän tahtoi jättää meidät, olin minä nähnyt hänen menevän ohi karkurina kantaen liinaan käärittyä matruusipukuaan ja minä olin seurannut häntä kaukaa Récouvranceen saakka. Olin antanut Marie'n mennä sisään, sitten nousin minäkin ylös heidän jälkeensä ja aikoessaan lähteä, kohtasi hän minut oven edessä sulkien häneltä tien käsivarsillani, niin kuin ennen Toulvenissa. Mutta tällä kertaa ei ollutkaan kyseissä lapsen oikku, vaan äärimmäinen taistelu hänen kanssaan.

Tuo taistelu oli ollut pitkä ja vaikea, ja olin tuntenut olevani menettämäisilläni rohkeuteni, jättämäisilläni hänet saaliiksi synkän kohtalon, joka veti häntä puoleensa. Ja sitten se oli yhtäkkiä loppunut hyviin kyyneliin, jotka hän vuodatti, kyyneliin, joilla oli tarve juosta jo kaksi päivää sitten, mutta jotka eivät voineet vuotaa, niin ankarat olivat hänen silmänsä sellaiselle heikkoudelle. — Silloin oli hänen polvilleen asetettu hänen pikku Pierrensä, joka juuri oli herännyt. Hän ei ollut ollenkaan vihoissaan isälleen, vaan oli heti kietonut käsivartensa hänen kaulaansa. Ja Yves oli lopuksi sanonut minulle:

— Olkoon menneeksi, veli! Minä teen kaiken mitä te käskette. Mutta samahan se on, näettehän, että minä nyt olen hukassa.

Asia oli tosiaankin hyvin huonolla tolalla, enkä minä itsekään tiennyt minne kääntyä: — Oli jonkunlainen kapinayritys, kun pakeni laivalta saatuaan rautarangaistuksen ja oli poissa kolme päivää! Olinpa melkein ollut sanomaisillani heille: "Karatkaa molemmat, kaikki kolme, rakkaat ystäväni, sillä nyt on sangen myöhäistä ryhtyä muuhun. Menköön Yves Belle-Roselle ja te yhdytty häneen Amerikassa".

Mutta ei, se oli liian kauheaa! Jättää ikuisesti Bretagnen manner, ja Toulvenin pieni talo, ja vanhat vanhusparat.

Silloin, hiukan vavisten vastuunalaisuuttani olin tehnyt päinvastaisen päätöksen. Palautin samana iltana ennakkomaksun, vapautin Yves'n kapteeni Kerjean'in käsistä ja jätin hänet heti seuraavana aamuna, sataman auettua merisotaoikeuden käsiin. Oli seurannut tuskallisia päiviä, odotuksen ja neuvottelun päiviä ja lopuksi järjestettiin asia suurella hyväntahtoisuudella seuraavasti: Kuukausi raudoissa ja ero kuudeksi korpraalin arvosta, alennuksella tavallisen matruusin palkalle.

Siten oli Yves parka, lähdettyään minun kanssani matkalle Primauguet'lla, taas märssykorissaan, märssymiehenä niin kuin ennenkin, harjoittaen entistä, ankaraa ammattiaan.

Seisoen molemmat mesaanimaston raakapuulla ruumis kumarassa ulos tyhjyyteen, varjostaen toisella kädellä silmiämme ja pidellen toisella köydestä, katselimme me yhdessä sinisen, säihkyvän autiuden perälle noita yhä valkenevia hyökyjä, ja niiden keskeytymätön kohina oli kuin kaukaisen kirkon urkujen soittoa meren hiljaisuuden keskellä.

Se oli todella suuri korallisaari, jota ei yksikään merenkulkija vielä ollut keksinyt. Se oli hitaasti kohonnut alaisista syvyyksistä; vuosisatoja oli se kärsivällisesti ojennellut kivisiä oksiaan. Se ei vielä ollut muuta kuin ääretön, valkea vaahtokruunu, joka meren syvimmän hiljaisuuden keskellä soitti elämän säveltä, jonkinlaista ikuista ja salaperäistä mylvinää.

Kaikkialla muualla oli sininen äärettömyys samanlaista, tervettä, syvää, rajatonta; saatoimme jatkaa matkaa.

— Sinä olet ansainnut kahdenkertaisen annoksen, veli, sanoin minä Yves'lle.

Tarkoitin kaksinkertaista viinimäärää miehistön päivällisellä. Laivalla on kaksinkertainen annos niitten merimiesten palkinto, jotka ensimäisenä huomaavat maan tai vaaran, sekä niiden, jotka ovat saaneet rotan pyydyksittä, taikka ovat osanneet pukeutua muita sirommin sunnuntaitarkastuksessa.

Yves hymyili, mutta sanoi sitten kuin jotain surullista muistellen:

— Tiedättehän, että nykyään, — — viini ja minä — — — No, eihän se tee mitään, antakoot vaan sen minulle, minun pöytätoverini juovat sen kyllä. — —

Ja todella; sen jälkeen kun hän oli kaatanut pikku Pierren lieden kulmaa vasten, joi hän vain vettä. Hän oli vannonut sen tuon pienen, loukkaantuneen pään kautta, ja se oli hänen elämänsä ensimäinen, juhlallinen vala.

Me juttelimme yhdessä tuolla hyvässä, tuoreessa, neitseellisessä ilmassa kevyesti pingoittuneiden purjeiden keskellä, kun alhaalta kuului aivan erikoinen vihellys, joka merkitsi: "Käskekää märssypäällikköä nopeasti laskeutumaan alas!"

Yves oli mesaanimaston märssyn päällikkö ja hän laskeutui nopeasti alas saadakseen tietää, mitä hänestä tahdottiin. — Alipäällikkö käski häntä puheilleen — ja minä tiesin miksi.

Noilla kaukaisilla, rauhallisilla merillä, missä me purjehdimme, sekaantuvat matruuseilta täydellisesti vuodenajat, kuukaudet ja päivät; pituuden käsitys häviää heiltä ajan yksitoikkoisuuteen. Ja todella ei enää tiedä mitään kesästä eikä talvesta, ei muista niitä enää, sillä ilmanala on muuttunut. Eivät edes luonnonilmiöt ilmaise niitä enää; aina vain rajatonta vettä, aina samat laudat, ja keväällä ei mikään rupea viheriöimään.

Yves oli vaivatta mukautunut entiseen oloonsa, märssymiehen tapoihin, elämään märssykorissa puolialastomana tuulessa ja paisteissa veitsineen ja voineen. Hän ei enää ollut laskenut päiviä, koska ne olivat aivan samanlaisia, vartioiden säännöllisyyden, aina kuuman auringon ja aina raikkaiden öiden vaihtelun vuoksi. Hän oli unohtunut tuohon karkoitusaikaan mittaamatta sitä.

Mutta juuri tänään loppui tuo kuuden kuukauden rangaistusaika; päällikkö ilmoitti, että hän saisi takaisin nauhansa, hopeapillinsä ja korpraalinarvonsa. Sanoipa hän sen ystävällisesti puristaen hänen kättäänkin, sillä Yves oli osoittanut rangaistusaikanaan moitteetonta käytöstä ja rohkeutta, eikä mitään märssyä koskaan oltu hoidettu niin hyvin kuin hänen.

Yves palasi minun luokseni kasvoilla onnellinen ilme:

— Miksi ette sanonut minulle, että aika loppui tänään?

Hänelle oli luvattu, että jos tätä jatkuisi, unohdettaisiin hänen rangaistuksensakin pian. Varmasti — tuon valan, jonka hän oli vannonut pikku Pierrensä pään kautta, sen pitäminen onnistui hänelle yli toiveiden.