LVIII.

"Minulle pitää antaa anteeksi, näithän, etten minä enää ollut oma itseni."

Kun Yves kerran oli sanonut näin, oli kaikki onnellisesti lopussa; mutta joskus kului siihen hyvin pitkä aika. Kun humala oli mennyt ohi, pysyi hän pari kolme päivää synkkänä, jäyhänä, puhumatta mitään, siksi kunnes hymy yht'äkkiä levisi hänen kasvoilleen jostain mitättömästä syystä hyvin lapsellisen hämmingin seuraamana. Silloin aukeni taas taivas Marie paralle, ja hänkin hymyili Yves'lle erikoisella tavalla sanomatta kertaakaan moitteen sanaa; ja nyt oli koettelemus lopussa.

Kerran uskalsi Marie sanoa hänelle hyvin lempeästi:

— Älä nyt sentään viitsi murjottaa kolmea päivää, kun se kerran on ohi.

Ja hän vastasi vielä hiljemmin hymyillen hyvin lapsellista puolihymyä, katsoen syrjään, aivan nolona:

— Etten murjottaisi kolmea päivää, sanot sinä? Jumal'auta, luuletko sinä, että minä olen kovin tyytyväinen itseeni, kun minä olen tehnyt sellaisia — — tyhmyyksiä? Oi, enhän minä sinulle, Marie parka, en toki.

Silloin tuli Marie vielä lähemmäksi nojaten hänen olkaansa ja Yves, nähdessään mitä hän tahtoi, suuteli häntä.

Voi, nuo juomat, nuo juomat! sanoi hän hitaasti, kääntyen pois, puoleksi sulkeutuneet silmänsä hyvin hätääntyneen näköisinä. Isäni! Veljeni! Nyt on minun vuoroni!

Hän ei ollut koskaan ennen puhunut sellaista. Hän ei koskaan maininnut tuota peloittavaa pahetta, ja näytti siltä kuin ei hän olisikaan ollut huolissaan.

— — — Kuinka ei voisi joskus toivoakin, kun näki hänet sitten niin järkevänä, alistuvana, leikkimässä lieden luona poikansa kanssa; jättäen kokonaan "suuren herran" eleensä, osoittaen vaimolleen kaikella tavoin suloista huomaavaisuutta saadakseen hänet unohtamaan murheensa?

Kuinka voisi luulla, että tuo Yves saattaisi pian, kuin sallimuksesta, muuttua toiseksi, synkkäsilmäiseksi, jäykäksi ja raa'aksi, alkohoolin huumaamaksi eläimeksi, jota ei mikään liikuttanut? Silloin kietoi Marie hänet yhä enemmän hellyyteensä, suuntasi häneen koko tahdonvoimansa, vartioi häntä kuin pientä lasta, vapisi seuraten häntä silmillään, kun hän vain astui kadulle, missä hänen sinikauluksiset toverinsa kulkivat, ja jonne kapakoiden ovet aukenivat.

— — — Maissa oli Yves mennyttä miestä, sen hän itsekin hyvin tiesi, ja ajatteli murheissaan, että täytyisi koettaa päästä lähtemään.

Hän oli kasvanut merillä, sattuman varassa kuin villit ruohot. Ei juuri koskaan oltu huolittu kasvattaa hänessä käsitystä velvollisuudesta, käytöksestä, ei mistään maailmassa. Ehkä ainoastaan, minä, jonka kohtalo ja hänen äitinsä rukous oli saattanut hänen tielleen, minä vain olin saattanut puhua hänelle noista uusista asioista, mutta luultavasti liian myöhään, tai liian epäselvästi. Kuri laivalla, siinä oli suuri pidäke, mikä yksistään oli johtanut hänen aineellista elämäänsä, pidättäen häntä karulla ja terveellisellä ankaruudella, mikä tekee matruusit voimakkaiksi.

Maa oli kauan aikaa ollut hänelle ohikulkupaikka, niissä pääsi vapaaksi, ja missä oli naisia. Sinne tultiin kuin valloitettuun maahan pitkien matkojen välillä. Silloin oli rahaa ja huvipaikoissa sai kaiken taipumaan oikuillansa ja voimillansa.

Mutta säännöllinen elämä pienessä taloudessa, jokapäiväisten menojen laskeminen, itsensä hoitaminen ja huolenpito huomisesta, sellaisiin odottamattomiin velvollisuuksiin ei hänen matruusiluonteensa sopinut. Muuten tuntui alkohooli hänen ympäristössään, täällä mädänneessä, turmeltuneessa Brestissä, tiukkuvan seinistä kuin epäterveellinen kosteus. Silloin vaipui hän aivan alas, niin kuin monet muutkin, jotka hekin olivat olleet hyviä ja kunnollisia, he alenivat, vaipuivat vähitellen tuon juopporoikan tasalle ja heidän irstailunsa muuttui inhottavaksi ja alhaiseksi kuin työmiehen irstailu.