LXIII.

Cherbourg, 27 p. jouluk. 1880.

Kello seitsemän aamulla tuotiin Yves laivaan veneen pohjalla lopen päihtyneenä. Hänen vanhat ystävänsä, Venuksen märssymiehet olivat kuljettaneet häntä koko yön kapakoissa — juhliakseen paluutaan Antilleilta.

Minä olin vartiossa. Kannella ei ollut ketään paitsi muutamia matruuseja, jotka puuhailivat kiillotustöissä — mutta ne olivat uskollisia, pitkänaikuisia tuttavia, joihin saattoi luottaa. Neljä miestä kantoi häntä, vei hänet salaa sisään luukusta ja piiloitti hänet minun huoneeseeni.

Huono alku Sèvrellä, jonne minä olin ottanut hänet vartioitavakseni kuin rangaistukseksi, ja jossa hän oli luvannut olla mallikelpoinen. Ensi kertaa tuli minun mieleeni tuo synkkä ajatus, että hän oli mennyttä miestä, täysin hukassa, huolimatta kaikesta, mitä minä voisin koettaa hänen pelastuksekseen ja vielä toinenkin vielä surullisempi ajatus, ehkäpä hänen luonteessaan oli joku suuri vika — — —

— — Koko päivän oli Yves kuin kuollut.

Hän oli kadottanut lakkinsa, kukkaronsa, hopeapillinsä ja saanut reiän päähänsä.

Vasta kuuden aikaan illalla huomasi hänessä elon merkkejä. Hän hymyili kuin heräävä lapsi, (hän oli vielä juovuksissa, muuten hän ei hymyilisi) ja pyysi ruokaa.

Minä sanoin Jean Marielle, uskolliselle palvelijalleni, joka oli kalastaja Audierne'sta:

— Mene etukeulan keittiöön hakemaan hänelle lientä.

Jean Marie toi ruoan ja Yves pyörittelee, kääntelee lusikkaansa aivan kuin ei muistaisi kumpaa päätä käytetään.

— Syötä häntä, Jean Marie!

— Se on liian suolaista! sanoi Yves äkkiä, peräytyen, irvistellen, puhuen selvää bretonilaista murretta, silmät vielä puoleksi kiinni.

— Liian suolaista — — — liian suolaista!

Sitten nukkui hän taas ja Jean Marie ja minä purskahdimme nauruun.

Olin kuitenkin kovin surullinen, mutta tuo ajatus ja tuo hemmoitellun lapsen suoruus oli hyvin hullunkurista. — — —

Illalla, kello kymmeneltä, kun Yves taas oli oma itsensä, nousi hän salaa ja katosi.

Kaksi päivää pysyi hän piilossa laivan keulapuolella, miehistön osastossa, nousten vain vartiolle ja purjeita muuttamaan, pää painuksissa, uskaltamatta katsoa minuun.

Oi, nuo päätökset, jotka on tehty parikymmentä kertaa, ja jotka eivät ole kestäneet — — — niitä ei uskalleta uudistaa enää, tai ei ainakaan tohdita sanoa sitä — — ja niin vaivutaan velttouteen, antaen päivien mennä menojaan, odottaen rohkeutta ja itsekunnioitusta, jotka eivät palaa — — —

Vähitellen olimme taas päässeet tavalliseen olotapaamme. Minä kutsuin häntä illalla ja hän teki kanssani pitkän, automaatisen merimiehen kävelymatkan, jota kestää tuntikausia samojen palkkien välillä. Me juttelimme melkein niin kuin ennenkin tuulen surullisesti humistessa, hienon sateen tihkuessa. Hän puheli ja ajatteli yhä samalla, hänelle ominaisella tavalla naivisti ja sydämellisesti. Kaikki oli aivan samanlaista, vaikken tiedä, mikä jäykkyys, mikä sulamaton kylmyys oli tullut meidän välillemme. Odotin katumuksen sanaa, ja sitä ei kuulunut.

Talvi kehittyi, tuo Kanaalin talvi, mikä verhoaa kaiken — ajatukset, ihmiset, esineet — samaan harmaaseen hämärään. Suuret, kolkot pakkaset olivat tulleet ja me astelimme joka ilta nopeammin, kiiruhtaen askeleitamme kosteassa merituulessa.

Joskus halutti minua sanoa hänelle puristaen kovasti hänen kättään: "Kas niin, veli, olen antanut anteeksi kaiken, elkäämme enää sitä ajatelko." Se pysähtyi huulilleni. Hänen velvollisuutensahan oli pyytää anteeksi kaikissa tapauksissa, ja minä pysyin edelleen korkean kylmähkönä, mikä vieroitti häntä minusta.

Ei, Sèvrellä olo ei tosiaankaan onnistunut meille.