LXXI.

Sèvrellä, toukokuussa 1881.

Yves täyttää kohta kolmekymmentä vuotta ja pyytää minua tuomaan maista sidotun vihkon alkaakseen, minun tapaani, merkitä muistiin vaikutelmiansa. Hänestä on ikävää, ettei hän enää kyllin hyvin muista päivämääriä ja menneitä asioita laatiakseen päiväkirjan menneestä elämästään.

Hänen älynsä aukenee lukemattomille uusille käsitteille, hän muodostuu epäämättömästi minun mukaani, hänen sielunelämänsä mutkistuu ehkä enemmän kuin olisi tarpeellista. Mutta meidän tuttavallisuudestamme johtuu toinen, odottamaton tulos: oma minäni yksinkertaistuu paljon hänen kosketuksestaan, minäkin muutun melkein yhtä paljon kuin hänkin — — —

Brest, kesäkuulla 1881.

Kello kuusi palasin minä Yves'n kanssa Juhannus-iltana maalaisvaunujen katolla Plougastellin armojuhlilta.

Meidän Sèvremme oli toukokuussa ollut Algeriassa saakka ja me tunsimme, vastakohdan vuoksi, selvemmin Bretagnen maan erikoisen viehätyksen.

Hevoset juoksivat täyttä ravia nauhoilla koristettuina, päässä lippuja ja vihreitä oksia. Vaunun sisällä laulettiin ja sen päällä, lähellä meitä tanssi kolme juopunutta matruusia lakki korvalla ja kukkia ja nauhoja napin lävessä, ja heikkonäköisten ihmisten pilkalla — siniset rillit nenällä. Kolme ovelan näköistä, älykässilmäistä nuorta miestä, jotka pitivät lähtölystiä, sillä kohta kävi kulku Kiinaa kohti.

Tavallinen ihminen olisi taittanut niskansa. Mutta he, jotka olivat juoneet aika lailla, eivät horjuneet, hyppelivät kuin vuohet, ja vaunut jatkoivat nopeata kulkuaan kieppuen oikealle ja vasemmalle raitillaan, juopunut ajuri ohjaksissa.

Plougastellissa kohtasi meitä kyläjuhlan melu; karuselleja, kääpiöitä ja jättiläisiä, ja Lampaisen perhe, joka erottaa luut lihoistaan, ja pelejä ja kapakoita. Ja sitten: syrjäisellä kentällä, jota harmaat majat ympäröivät, soittivat bretonilaiset säkkipillit nopeatahtista, yksitoikkoista vanhanajan laulua, ihmiset tanssivat vanhanaikuisissa puvuissa tuon satavuotisen soitannon mukaan. Miehet ja naiset juoksivat toisiaan kädestä pitäen, juoksivat tuulessa kuin hurjat, pitkässä, vimmatussa rivissä. Siinä oli vanhan Bretagnen kesytöntä tuntua vielä Brestin porttien edessä, tuon torimelun keskellä.

Ensin koetimme me, Yves ja minä, rauhoittaa noita kolmea matruusia ja saada heidät istumaan paikoillaan.

Ja sitten tuntui meistä hullunkuriselta, että juuri me heitä nuhtelimme.

— Olemme me sentään kujeilleet kummemminkin, sanoin minä Yves'lle.

— Kyllä, aivan varmasti, vastasi hän täydellä vakaumuksella.

Ja me tyydyimme asettamaan käsivartemme rautatukien väliin, etteivät he putoaisi.

— — — Ja tiet ja kylät ovat täynnä ihmisiä, jotka palaavat juhlilta, ja kaikki he ällistyvät nähdessään noiden "hullujen rattaiden" kulkevan ohi ja kolmen matruusin tanssivan vaunujen katolla.

Kesäkuun loiste heittää koko tuon Bretagnen yli viehätyksensä ja elämänsä, tuuli on suloinen ja lämmin harmaan taivaan alla, korkeat nurmikot aivan täynnä punaisia kukkia ja smaragdin vihreissä puissa surisee turilaita.

Ja nuo kolme matruusia laulavat ja tanssivat yhä ja joka värssyn lopussa liittyvät toiset vaunujen sisällä kertosäkeen:

Perätuulella lähti hän matkaan ja palasi luovaillen.

Vaunujemme ikkunat tärisevät tuosta laulusta, jota jatkuu parin penikulman matkan. Se on hyvin vanha ranskalainen laulu, niin vanha ja niin nuori, niin repäisevän iloinen ja kirkas, että jonkun ajan kuluttua mekin laulamme mukana.

Kuinka kaunis ja nuortunut onkaan tuo Bretagne, ja kuinka vihreä kesäkuun auringossa!

Me merimiesparat, kun kevät astuu vastaan tiellämme, nautimme me siitä enemmän kuin muut eristetyn elämämme takia lankkuluostareissa. Oli jo kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun Yves viimeksi oli nähnyt bretonilaisen keväänsä, ja meitä molempia oli jo kauvan rasittanut tuo talvi, tai tuo ikuinen kesä, joka muualla läikkyy suuren, sinisen meren pinnalla, ja me antaudumme täydellisesti vihreän ruohon tuoksuun, suloisen lemun, koko kesäkuun sanomattoman viehätyksen huumeen valtaan.

Elämässä on vielä kauniita päiviä, kauniita nuoruuden ja unhon hetkiä. Hiiteen kaikki surumieliset unelmat, murheellisten uinailijoiden sairaaloiset kuvitelmat! On ihanaa kulkea tuulessa, rinta avoinna, kansan kaikkein iloisimpien lasten seurassa. Terveys ja nuoruus, siinä kaikki mitä maailmassa on todellista, ja välitön, raju ilo ja matruusien laulut!

Ja me kuljimme yhä hyvin nopeasti ja ristiin rastiin, kierrellen tiellä tuon ihmisparven keskellä, hyvin korkeiden orapihlajoiden välissä, jotka muodostivat kaksi vihreää aitaa, ja puiden tuuhean lehvikön alla.

Pian ilmaantui Brest suuren ja juhlallisen näköisenä, sen mahtavat graniittivallit, sen harmaat, korkeat muurit, joilla myöskin kasvoi ruohoa ja punaisia kukkia. Tuo surullinen kaupunki oli kuin kuumeessa saatuaan kerran todellisen kesäpäivän, puhtaan ja lämpöisen illan. Se oli täynnä melua, liikettä ja ihmisiä, valkeita päähineitä ja laulavia sotilaita.