LXXV.

Nyt tulevat Yves'n pienet kirjeet tapaamaan minua Itämaille tuoden yksinkertaisuudessaan mukanaan Bretagnen maan jo kaukaisia tuoksuja.

Ne loittonevat yhä kauemmas nuo minun bretonilaiset muistoni. Nyt jo näen minä niiden kulkevan ohitseni kuin unen huntuihin käärittyinä: rannikon tutut riutat ja välkkyvät tulet, Finistèren niemi tummine kallioineen, ja Ouessantin vaaralliset rantavedet talvi-iltoina, ja länsituuli, joka kiiteli kolkkoa taivasta joulukuun yön maille langetessa. Kaikki tuntuu täältä käsin mustan maan näyiltä.

Toulvenin pieni, halpa maja! Se oli hyvin matala, hyvin piilossa bretonilaisen polun varrella. Mutta siellä oli suurten saarnimetsiköiden koti, harmaiden kallioiden, sammalten ja köynnösten, vanhojen graniittikappeleiden ja korkeiden, punervien kukkien elähyttämien nurmikoiden seutu. Täällä on hiekkakenttiä ja valkeita minareetteja tumman sinisen taivaankaaren alla, ja aurinko, ikuinen taikuri. — — —