LXV.

Paimpolista lähtiessään on Marie poikineen noussut hevosvaunuihin, jotka heilahtelevat ja vievät heidät mennessään. Ovesta katselee hän anoppiaan, joka kaikesta huolimatta on tullut Plouherzelistä saattamaan heitä kaupunkiin saakka sanoen heille kuitenkin kylmät ja niin lyhyet jäähyväiset, että sydämeen koski.

Marie katselee häntä, eikä käsitä enää: Nyt hän juoksee, juoksee vaunujen perään — ja sitten vaihtuu ilme hänen kasvoillaan, vaihtuu melkein irvistykseksi. Mitä hän heistä vielä tahtoo? Ja Marie katselee melkein säikähtyneenä. Hän irvistelee yhä. Ah! — — — hän itkee. Hänen kuihtuneet piirteensä aivan vääntyvät ja nyt juoksevat kyyneleet… Nyt ymmärtävät he molemmat toisensa.

— Jumalan tähden, pysäyttäkää vaunut! sanoo Marie eräälle islantilaiselle, joka istuu hänen vieressään, ja joka myöskin on ymmärtänyt, sillä hän pistää kätensä pienestä etu-ikkunasta ja vetää ajajaa hihasta.

Ajoneuvot pysähtyvät. Isoäiti, joka on juossut koko matkan, on nyt takana, melkein portaiden luona, hän ojentaa heille kätensä ja hänen kasvonsa aivan kylpevät kyyneleissä.

Marie on noussut pois vaunuista ja vanhus puristaa häntä syliinsä, syleillen häntä ja pikku Pierreä. —

— Oi, rakas tyttäreni, Jumala olkoon kanssasi!

Ja hän itkee nyyhkyttäen.

— Katsokaas, tyttäreni, Yves'lle täytyy olla hyvin hellä, valloittaa hänet sydämellä; saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi hänen kanssaan. Minä olin ehkä liiankin nurjamielinen hänen isäparalleen! Jumala teitä siunatkoon, tyttäreni!

Ja nyt he ovat siinä yhteisen rakkauden yhdistäminä, itkien molemmat.

— Heipä hei, naiset! — huutaa ajaja. Ettekö jo lopeta tuota nuoleskelua?

Heidät täytyy kiskoa irti toisistaan. Ja Marie, joka taas istuu nurkassaan, katselee poistuessaan silmät täynnä kyyneleitä, vanhaa naista, joka oli vaipunut nyyhkyttäen rajakiven viereen, kun pikku Pierre lihavalla kätösellään vilkuttaa hänelle jäähyväisiä ovelta.