XCV.

20 p. lokakuuta 1882.

— — — — —

Minä muistan tuon Bretagnessa vietetyn päivän. Me kolme, Marie, Anne ja minä kuljimme harmaan taivaan alla Toulvenin metsissä.

Pääni oli vielä täynnä sinisen meren aurinkoa ja nyt näin Bretagnen äkkiä, niin nopeasti, muutamassa tunnissa aivan kuin unissani merellä. — — — Minusta tuntui, että oivalsin sen viehätyksen ensimäistä kertaa.

Ja Yves jäi kauvas, Suurelle Valtamerelle.

Oli outoa tuntea hänen olevan niin kaukana ja olla itse yksin Toulvenin poluilla!

Me juoksentelimme kuin hassut vihreillä teillä, harmaan taivaan alla, naisten suuret huput tuulessa hulmuten. Yö oli jo tulossa, ja nyt tuli päivän viimeisen tunnin aikana poimia niin paljon kuin mahdollista bretonilaisia kanervia ja sanajalkoja, jotka aioin huomen aamuna viedä Pariisiin. Oi, noita lähtöjä, aina nopeita, kaikki muuttavia, verhoten surulla sen mikä jääpi, ja lennättäen sitten lähtijän tuntemattomaan tulevaisuuteen!

Nyt oli myöhäissyksyn suuri surumielisyys taas vallalla: ilma pysyy lämpimänä, vihreys vehmaana, melkein yhtä voimakkaana kuin troopillinen, mutta Bretagnen taivas pysyy harmaana ja synkkänä ja ilmassa tuntuu jo kuolleiden lehtien ja talven tuoksu — — —

Olimme jättäneet pikku Pierren kotiin päästäksemme nopeammin liikkumaan. Matkalla noukimme me viimeiset sormisienet, viimeiset punertavat lehdokit, viimeiset purtojuuret.

Uurtuneilla teillä, vihreässä yössä tapasimme me pitkätukkaisia vanhuksia, ja naisia, joiden verkaiset röiyt olivat kirjaillut silmäriveillä.

Tuon metsän keskellä oli salaperäisiä aukeamia. Kaukana näki metsäisten kukkuloiden kohoavan yksitoikkoisena linjana: aina tuo sama Toulvenin iätön näköpiiri, tuo sama taivaanranta, jonka kai keltitkin näkivät, maiseman viimeisten soppien hukkuessa harmaaseen hämärään, sinertäviin vivahduksiin, jotka kallistuivat mustaan.

Oi, rakas pikku Pierre, kuinka tulisesti sinua syleilinkään tullessasi Toulvenin tietä pitkin! Hyvin kaukaa olin nähnyt pikkumiehen, jota en tuntenut, ja joka juoksi minua vastaan hypellen kuin vuohi. Hänelle oli sanottu: "Sinun kummisi tulee tuolla", ja silloin oli hän alkanut juosta. Hän oli kasvanut ja kaunistunut, tullut jollain lailla yritteleväisen ja rajumman näköiseksi.

Tällä matkalla näin minä ensimäisen ja viimeisen kerran pienen Yvonnen, Yves'n tyttären, joka oli syntynyt meidän lähtömme jälkeen, ja joka viipyi maan päällä vain muutaman, lyhyen kuukauden ajan. Hän oli aivan Yves'n näköinen; samat silmät, sama katse. Omituinen yhdennäköisyys tuon pienen olennon ja suuren miehen välillä.

Eräänä päivänä palasi tuo pikkuinen siihen salaperäiseen seutuun, mistä oli tullutkin, erään lastentaudin vuoksi, josta ei vanha kätilö, eikä Toulvenin suuri ajattelijatar olleet ymmärtäneet mitään. Hänet kannettiin pois, kirkon luo, nuo silmät, jotka olivat samanlaiset kuin Yves'n, sulkeutuneina ainiaaksi.

Täällä metsässä olimme viettäneet kaksi vielä valoisaa tuntia. Vasta illallisen jälkeen menimme me Marien kanssa katsomaan kuun valossa kuinka pitkällä heidän uusi talonsa oli. —

Kaurapellon keskellä, jonka me kesäkuussa edellisenä vuonna olimme mitanneet, kohosi nyt Yves'n talon neljä seinää. Siinä ei vielä ollut akkunaluukkuja, ei permantoa, ei kattoa, ja kuun valossa näytti se rauniolta.

Me istuimme kivelle sen keskellä, ensi kertaa kahden kesken.

Oli sanomattakin selvää, että me puhelimme Yvestä. Marie kyseli minulta huolestuneena hänestä, hänen tulevaisuudestaan, arvellen, että minä tunsin paremmin kuin hän tuon miehen, jota hän jonkunlaisella pelolla jumaloi, häntä ymmärtämättä. Ja minä rauhoitin häntä, sillä minä olin hyvässä toivossa: Merikarhua puolsi hänen hyvä, kelpo sydämensä ja kun me vetoaisimme siihen, tulisimme me varmasti onnistumaan.

Anne näyttäytyi yht'äkkiä, tullen hiljaa kuuntelemaan ja säikäytti meidät.

— Oh, Marie! sanoi hän. Muuta paikkaa hyvin pian. Jospa näkisit kuinka ruma sinun varjosi on takaa päin.

Me emme todella olleet kiinnittäneet huomiota siihen. Kun kuu valaisi ainoastaan hänen päänsä ja päähineen siivet liikkuivat tuulessa, syntyi siitä hänen taakseen aivan uudelle seinälle suuren ja hyvin ruman lepakon kuva. Se oli jo riittävä onnettomuuden enne.

Toulvenissa soivat säkkipillit. Mennessämme majataloon, jonne he kaikki tulivat saattamaan minua, tuli meidän kulkea odottamattoman, kuun valaiseman juhlan kautta. Vietettiin rikkaiden häitä ja tanssittiin taivasalla, torilla. Minä pysähdyin Annen ja Marien kanssa katselemaan pitkän gavottirivin pyörinää ja liikuntoa, säkkipillin kimeän äänen säestäessä. Kirkas kuu valkaisi naisten päähineet, kun he kulkivat meidän ohitsemme kuin tuulen ja vauhdin kannattamina. Miesten rinnoilla näki kirjailtujen koruvöiden ja hopeahelyjen nopeasti vilahtelevan.

Toulvenin toisessa päässä oli myöskin väkeä. Ei tuntunut luonnolliselta tuo liike kylässä, keskellä yötä. Taas vilahtelevia päähineitä, jotka tunkeilivat paremmin nähdäkseen. Joukko pyhiinvaeltajia palasi Lourdesta ja he tulivat kylään virsiä veisaten.

— On tapahtunut kaksi ihmettä, herra. Saimme tiedon tänä aamuna sähköteitse.

Minä käännyin ja näin Pierre Kerbras'n, Annen sulhasen, joka ilmoitti tiedon minulle.

Pyhiinvaeltajat kulkivat ohi pitkät rukousnauhat kaulassaan. Perässä tuli kaksi kivuloista vanhaa naista, jotka eivät olleet parantuneet, ja joita nuoret miehet kantoivat käsivarsillaan.

Seuraavan päivän aamuna tulivat ukko Corentin, Anne ja Pikku Pierre pyhäpuvuissaan saattamaan minua Pierre Kerbras'n kärryillä Bannalec'in asemalle saakka.

Vaunuosastossa, johon minä nousin, istui jo kaksi vanhaa englantilaista naista.

Pikku Pierre pisti ikkunasta suudeltavaksi kultaiset persikkakasvonsa, ja purskahti nauruun nähdessään pienen sylikoiran, jota ladyt kantoivat vaakunoidussa matkaverkossaan. Hän oli kyllä suruissaan minun lähtöni takia, mutta tuo pieni koira säkissä oli hänestä niin hullunkurinen, ettei hän voinut olla sitä ajattelematta. Ja vanhat ladyt hymyilivät myöskin sanoen, että pikku Pierre oli a very beautiful baby [hyvin kaunis lapsi].

Ja sitten loppui oloni Bretagnessa pitkäksi aikaa, olin viettänyt siellä parikymmentä tuntia ja seuraavana aamuna oli se jo kaukana minusta.