LXXIX.

— Kas, tehän se olette, Kermadec?

— Kyllä, herra Kerjean.

— Ja ryyppyretkellä, arvaan ma? — Niin, herra Kerjean.

Ja sen huomasikin hänen ulkonäöstään.

— Vai niin, minä luulin, että te olitte naimisissa, Yves. Joku paimpolilainen, suutari Lisbatz muistaakseni, kertoi minulle, että te olisitte perheen isä.

Yves nosteli olkapäitään kiukkuisen välinpitämättömällä liikkeellä ja sanoi:

— Jos teiltä sattuisi puuttumaan väkeä, herra Kerjean — — — sopisi minun lähteä teidän laivallanne.

Ensimäistä kertaa ei kapteeni Kerjean ottanut laivaansa karkureita. Hän ymmärsi. Hän tiesi kuinka heitä houkutellaan ja kuinka heitä sitten johdetaan. Hänen laivansa, Belle Rose, joka purjehti jonkun amerikalaisen lipun alla, lähti ylihuomenna Californiaan. Yves sopi hänelle, oli mainio saalis sellaisen miehistön lisäksi kuin hänellä oli.

He eristäytyivät kumpikin suunnitellakseen matalalla äänellä sopimuskirjaansa.

Tämä tapahtui kauppasatamassa, aamulla, kaksi päivää Yves'n paon jälkeen kotoaan.

Eilen oli hän ollut Récouvrancessa seinien viertä hiipien koettaakseen saada kuulla jotain pikku Pierrestään. Kaukaa oli hän nähnyt pienokaisen katselevan ihmisiä akkunasta pieni side otsalla. Silloin oli hän kääntynyt takaisin kylliksi rauhoittuneena, yhä kestävän humalan eksyttämänä: hän oli kääntynyt takaisin "mennäkseen taas tapaamaan tovereita."

Tänä aamuna oli hän herännyt päivän noustessa, satamassa, erään vajan alla, jonne hänen ystävänsä olivat jättäneet hänet. Nyt oli humala ohi, täydellisesti ohi. Oli yhä kirkas ilma, esineillä oli tavallinen näkönsä, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja ensin ajatteli hän heltyen poikaansa ja Marieta, valmiina nousemaan ylös tapaamaan heitä ja pyytämään heiltä anteeksi. Hän tarvitsi hetken muistaakseen kaiken, ja ajatellakseen, että kaikki oli lopussa, että hän oli hukassa.

Palatako heidän luokseen nyt? Ei, ei koskaan — mikä häpeä!

Ja muuten; kun oli karannut laivalta rautoihin jouduttuaan ja juopoteltuaan sitten kolme päivää, sitä kaikkea ei enää saattanut sovittaa. Tehdä taas samat kaksikymmentä kertaa rikotut päätökset, tehdä taas samat lupaukset, lausua taas samat katuvat sanat — — — Oi, ei! Riitti jo! ja hän hymyili pahaa säälin ja inhon hymyä.

Ja sitten oli hänen vaimonsa sanonut: "Mene tiehesi!" Yves muisti hyvin vihaa hehkuvan katseen kun hän näytti ovea. Vaikkapa hän oli sen tuhannen kertaa ansainnutkin, ei Yves koskaan antaisi hänelle anteeksi sitä, Yves, joka oli tottunut olemaan käskijä ja herra. Marie oli ajanut hänet pois; hyvä on, hän lähtisi, seuraisi kohtaloaan, Marie ei näkisi häntä koskaan enää.

Lankeemus oli hänestä myöskin tavallista vastenmielisempi, tuon kunniallisen, rauhallisen ajan jälkeen, jonka kuluessa hän oli nähnyt ja käsittänyt korkeamman elämän. Tuo kurjuuden paluu tuntui hänestä jollain lailla ratkaisevalta, sallitulta. Sillä hetkellä huomasi hän olevansa aivan pölyn, lian, innoittavien tahrojen peittämä, ja hän alkoi puhdistaa itseään kohottaen kasvojaan, joille hänen vähitellen herätessään ilmeni kova ja halveksuva ilme.

Kaatua kuin raivopää oman poikansa päälle ja loukata pientä otsa parkaa! — — — Hänestä itsestäänkin tuntui äkkiä, että hän oli hyvin inhottava rikollinen.

Hän taittoi käsissään laudan eräästä laatikosta, joka venyi hänen edessään ja puoli ääneen, heitettyään ympärilleen vaistomaisen katseen todetakseen olevansa yksin, sanoi hän itselleen, nauraen jonkunlaista pilkallista naurua, halvimpia matruusien haukkumasanoja.

Nyt oli hän pystyssä ylpeän ja ilkeän näköisenä.

Karata! — — — Jospa joku laiva voisi viedä hänet mukaansa heti paikalla! — — — Niitä olisi kai rannassa, ja niitä olikin paljon juuri sinä päivänä. Oh, niin, yhdentekevää kuinka! Kunhan vain pääsisi karkaamaan saadakseen olla palaamatta!

Hän oli tehnyt päätöksensä leppymättömällä lujuudella. Hän kulki laivoja kohti rinta kohollaan, pää pystyssä, bretonilaista itsepäisyyttä puoleksi suljetuissa silmissä, rypistyneissä kulmakarvoissa.

Hän ajatteli itsekseen: "En ole minkään arvoinen, tiedän sen, minä tiesin sen, heidän olisi pitänyt antaa minun olla. Olen koettanut mitä olen voinut, mutta sellaiseksi on minut luotu ja se ei ole minun syyni."

Ja hän oli ehkä oikeassa: Se ei ollut hänen syynsä. Tällä hetkellä ei hän ollut vastuunalainen, hän taipui verensä kaukaisen, salaperäisen vaikutuksen voimasta, hän oli koko perheen, koko rodun perinnöllisyyden lain alainen.