XXV.

Médée-laivalla, huhtik. 1877.

— Sopivat minulle kuin säärykset jänikselle, sanoi Yves lapsellisen näköisenä tarkistellen avosuisia hihojaan ja sinistä, Birman silkkistä hamettaan.

Olimme Ye'essa, siamilaisessa kaupungissa Bengalin lahden rannalla. Yves istui merimieskapakan perällä kiinalais-mallisella jakkaralla.

Hän oli peräti juovuksissa ja naurettuaan kylliksi aasialaisen pohatan vaatetukselleen tulivat hänen silmänsä synkiksi ja tylsiksi, hänen huulensa ohuiksi ja ylenkatseellisiksi. Tällaisina hetkinä saattoi hän tehdä mitä hyvänsä niin kuin ennenkin.

Hänen vieressään oli suuri Kerboul, etumaston märssymiehiä hänkin, joka oli kutsuttanut eteensä viisitoista lasia hyvin kallista Singapooren viinaa, oli tyhjentänyt ne perätysten ja särkenyt ne nyrkin iskuilla bretonin humalan kamalalla vakavuudella. Ja noiden viidentoista lasin pirstaleet peittivät pöydän, jolle hän oli asettanut molemmat jalkansa.

Siellä oli vielä Barrada, tykkimies, aina komea ja rauhallinen kissamaisine nauruineen. Märssymiehet olivat sattumalta kutsuneet hänetkin juhlaansa. Ja sitten Le Hello, Barazère, kuusi keskimaston miestä ja neljä kokkapuulta — kaikki komeillen, ylpeän näköisinä aasialaisissa vaatteissaan.

Siellä oli Le Hir'kin, Seinsaaren hölmö, jonka he olivat tuoneet mukaansa piloillaan, ja joka joi hänen rommilasiinsa sekoitettuja roskia. Sitten kaksi merisissiä, kaksi blackboul'ia, jotka olivat karanneet kaikkien lippujen alta, Yves'n vanhoja tuttuja, jotka hän samana iltana oli ilomielin löytänyt rannikolta.

He olivat kokoontuneet juhlimaan pyhää Épissoire'a, märssymiesten suojelijatarta, ja tapa vaati minua, komentavana upseerina, olemaan heidän seurassaan.

He eivät olleet astuneet jalallaan maihin yhteen vuoteen. Ja päällikkö, joka oli tyytyväinen miehistöönsä, oli antanut heille, parhaimpina, luvan viettää tuon suuren pyhimyksen juhlaa samoin kuin Ranskassakin. Hän oli valinnut tuon Ye'en kaupungin, koska se näytti vähimmän vaaralliselta meille, sillä väki siellä oli sävyisämpää kuin muualla ja helpompaa hoidella.

Salissa, joka paperiseinineen oli suuri ja matala, oli samaan aikaan kuin me joukko amerikkalaisen kauppalaivan matruuseja, jotka ryypiskelivät punatukkaisten, pitkähampaisten naisten kanssa, jotka olivat päässeet pakenemaan jostain Englannin Intian sairaalasta.

Ja nuo tungettelijat häiritsivät märssymiehiämme, jotka halusivat olla yksin ja lausuivat sen julki.

Kello yksitoista. — Kirjaviin jalkoihin pantiin uudet kynttilät, kun siamialainen kaupunki ulkona nukkui yön kuumuudessa. Täällä tunsi nyrkin iskut ilmassa, tunsi että miehillä oli halu liikkua ja lyödä.

— Mitäs nuo ovat? sanoi eräs amerikkalainen, jonka puheessa tuntui Marseillen murre, mitä nuo ovat, nuo ranskalaiset, jotka tahtovat täällä määräillä? Ja mikä se on tuo (minä) kaikkein nuorin, joka on olevinaan jotain ja muka heitä komentavinaan?

— Se, sanoi Yves, viitsimättä edes kääntää päätään, se on sellainen mies, ettei joka mettäksen poika siihen koskekaan!

— Kukako se on? sanoi Barrada. Odottakaapa niin opetamme sen teille, ilman että hänen tarvitsee liikahtaakaan ja saattepa nähdä, pojat, mikä ääni on kellossa!

— — — Yves oli jo paiskannut heitä kohti kiinalaisen jakkaransa, joka oli rikkonut seinän heidän päittensä yläpuolella ja Barrada oli yhdellä nyrkiniskulla kaatanut heistä kaksi. Toiset kumottiin maahan, ensimäisten päälle ja Kerboul läimähytteli läjää pöydän kannella siroitellen vihollistensa päälle viidentoista lasinsa sirpaleet.

Silloin kuului ulkoa rummun ja pillin ääni, silkin kahina ja naisten kimeää naurua.

Ja tanssijattaret tulivat sisään. Märssymiehet olivat tilanneet tanssijattaria.

— — — Miehet pysähtyivät heidät nähdessään, sillä he olivat hyvin omituisia. Maalattuina kuin kiinalaiset kuvat, kullan ja kiiltokivien peittäminä, silmät puoleksi suljettuina kuin valkeat, kapeat raot, lähenivät he meitä hymyillen kuin naisvainajat pitäen käsiään ilmassa, hoikat sormet hajallaan, pitkät kynnet kultakoteloilla peitettyinä.

Samalla tuntui suitsutuksen ja palsamin tuoksu: hiiliastiassa poltettiin happipuikkoa ja veltostuttava savu levisi huoneeseen kuin sininen pilvi.

Käsirummut soivat kiihkeämmin ja nuo aaveet tanssivat jalat liikkumattomina, tehden vatsalihaksillaan ja ranteita koukistellen tahdikkaita liikkeitä. Aina tuo jähmettynyt hymy, tuo vainajain ilmeetön katse: tuntui siltä kuin heissä olisivat eläneet vain nuo peikkomaiset, korkeat lanteet, joissa kävi rivoja välähdyksiä, ja sitten jäykkien käsivarsien päässä nuo hajoitetut, huolestuttavat kädet, jotka vääntelehtivät. — — — Le Hello, joka jo kauan aikaa oli nukkunut maassa, kuuli nyt rumpujen voimakkaan äänen, heräsi ja säikähti.

— Kas, tanssijattaria, helkkarissa! selitti hänelle kujeileva Barrada naureskellen.

— Ai, niin, tanssijattaret!

Hän oli noussut ylös ja koetti leveillä, ilmassa haparoivilla kämmenillään lyödä alas nuo jännittyneet käsivarret ja kultaiset kynnet leperrellen kieli kankeana:

— Ei saa, senkin kuvatus, ei saa näyttää käsiä noin; se on rumaa… Minä luulin — — — että ne ovat — — — paholaisia!

Ja hän kaatui taas maahan nukkuneena.

Barrada, joka tänä iltana oli juonut yli tavallisen määränsä, haukkui heidän keltaista ihoaan ja selitteli omansa valkeutta. "Valkea, valkea!" Hän jankutti tuota valkeutta, jota hän muuten suuresti liioitteli ja tahtoi nyt näyttää sitä heille. Ensin käsivartensa, sitten rintansa; hän hoki: "Katsos, katsos, onko totta!"

Mutta nuo Aasian keltaiset nuket jatkoivat pitkää ja hidasta, eläimellistä kalmankarkeloaan, säilyttäen salaperäisen hymynsä ja räväyttämättä ohimoita kohti vetäytyneitä silmiään. Ja nyt tanssi Barrada aivan alastomana heidän edessään kuin kreikkalainen marmoripatsas, joka yht'äkkiä olisi herännyt eloon antiikista bacchanalia varten.

— — — Mutta birmattaret, vireeseen vedettyinä kuin koneet, tanssivat kauan, kauan, paljoa kauemmin kuin hän. Ja sitten yön loputtua, kun rummut olivat vaienneet, tarttui matruuseihin pelko ajatellessaan, että nuo naiset, joille he olivat huvista maksaneet, odottivat heitä. Toinen toisensa jälkeen poistuivat he rannikolle päin uskaltamatta lähestyä.