XC.

Ei mikään oo' niin arka kuin matruusiparka, joka on ollut pesussa kaiken maailman vesissä.

Seuraavan päivän aamuna, auringon noustessa, oli tuuli yhä raikas ja virkeä. Primauguet viilsi vettä hyvin nopeasti täristen vauhdissaan, hypellen notkeasti ja voimakkaasti kuin mainio kulkija ainakin. Laivan etukeulassa puuhailivat vartiossa olevat miehet laulellen aamuvalmistuksissaan. Alastomine, vahvoine käsivarsineen antiikin patsaita muistuttaen peseytyivät he kylmässä merivedessä; he pistivät niskansa ja olkapäänsä sammioihin, peittivät rintansa valkealla saippuavaahdolla, ja liittyivät sitten kaksittain hangatakseen mukavasti toistensa selkiä.

Yht'äkkiä muistivat he vainajan, ja heidän iloinen laulunsa vaikeni. Sitäpaitsi näkivät he toisen ryhmän miesten nousevan kannelle vartioivan upseerin komentaessa ja järjestäytyvän riviin perälle kuin tarkastusta varten. He käsittivät nyt, miksi kaikki tulivat esiin.

Aivan uusi, pitkä lankku oli asetettu laivan laidalle, toinen pää ulos pistäen helposti kallistuvassa asennossa meren pinnan yli, ja alhaalta tuotiin kamala käärö, joka näytti hyvin raskaalta, harmaa kangastuppi, joka ilmaisi ihmisruumiin muodot.

Kun Barazère asetettiin pitkälleen pitkälle, uudelle lankulle ilman tukea vaahtoavien aaltojen yläpuolelle, paljastuivat kaikkien merimiesten päät viimeiseen tervehdykseen, perämies lausui rukouksen, kädet tekivät ristinmerkin — ja sitten, minun komennostani, kallistui lankku ja vedestä kuului suuren esineen synnyttämä kohaus.

Primaugnet jatkoi kulkuaan ja Barazèren ruumis oli pudonnut äärettömän syvään ja laajaan rotkoon, Suureen Valtamereen.

Silloin toistin minä Yves'lle, joka oli lähellä, aivan hiljaa eilisen lauseen kuin toruen:

— Ihmiset ovat kuin eläimet: Niitä syntyy uusia, mutta — — —

— Oi! vastasi hän. En minä sitä sanonut; hän se oli (Hän — Barrada, kuuli sen ja käänsi kasvonsa meihin päin. Hän itki katkeria kyyneliä).

Sillävälin katselivat muut huolestuneina taaksepäin, vanaveteen. Sattuu nimittäin, että jos hai on lähellä, nousee merenpinnalle veriläikkä.

Mutta mitään ei näkynyt; hän oli rauhassa laskeutunut alaisiin syvyyksiin.

Ääretön putous, ensin nopea kuin syöksyminen, sitten hidas, hidastuen yhä enemmän aina tihenevissä kerroksissa. Salaperäinen, monen penikulman matka tuntemattomiin rotkoihin, jossa tummeneva aurinko on kuin kelmeä kuu, joka vähitellen vihertyy, värisee ja katoaa. Ja silloin alkaa ikuinen pimeys; vedet nousevat nousemistaan, kasaantuvat kuolleen matkustajan päälle kuin veden paisumuksen vuoksi, joka kohoaisi tähtiin saakka.

Mutta siellä alhaalla on vaipuva ruumis menettänyt kamaluutensa; aine ei koskaan ole absoluuttisesti saastaista. Pimeässä lähestyvät sitä syvien vesien näkymättömät eläimet ympäröiden sen; salaperäiset korallit kietovat sen haaroillaan, syövät sen hyvin hitaasti elävien kukkiensa tuhansilla, pienillä suilla.

Merimiehen hautaa ei mikään inhimillinen käsi voi loukata. Se, joka on laskeutunut nukkumaan niin syvälle, on kuolleempi kuin mikään kuollut, hänestä ei koskaan nouse pinnalle mitään; hän ei enää koskaan tule sekaantumaan tuohan vanhaan ihmistomuun, joka maanpinnalla hakeutuu ja yhdistyy yhä uudelleen ikuisesti ponnistellen herätäkseen uuteen elämään. Hän kuuluu maanalaiseen elämään; hän siirtyy kivikasveihin, joilla ei ole väriä, hitaihin eläimiin, joilla ei ole muotoa, eikä silmiä. — — —