LXVIII.

Sunnuntai, 31 p. maalisk. 1881.

Toulven keväällä, polut täynnä kevätesikkoja. Ensimäinen lämpimämpi leyhkä kulkee yli maan suloisesti yllättäen, hivelee tammien ja saarnien oksia, suuria lehdettömiä metsiä, ja tuo meille harmaaseen Bretagneen tuoksuja muualta, muistoja valoisista maista. Kalpea kesä on tulossa pitkine, pitkine, suloisine iltoineen.

Me olemme kaikki ulkona majan oven edessä, molemmat Keremenen-vanhukset, Yves vaimoineen, ja Anne ja pikku Corentine ja pikku Pierre. Virren säveleet, jotka ensin olimme kuulleet kauempaa, lähestyvät hyvin hitaasti. Kulkue saapuu tahdikkain askelin, kevään ensimäinen juhlakulkue. — Nyt se jo on vihreällä tiellä — se kulkee kohta ohitsemme.

— Nosta minua, kummi, nosta — — — sanoo pikku Pierre ojennellen käsiään minulle, noustakseen olkapäälleni paremmin nähdäkseen.

Mutta Yves tahtoo hänet itselleen, ja nostaen hänet hyvin korkealle asettaa hän hänet päälaelleen seisomaan. Silloin nauraa pikku Pierre huomatessaan itsensä niin suureksi ja pistää kätensä vanhojen puiden sammaltuneiden oksien sekaan.

Neitsyen viiri kulkee ohi kahden hartaan ja vakavan nuorukaisen kantamana. Kaikki Trémeulén ja Toulven'in miehet seuraavat sitä paljain päin; vanhat ja nuoret astelevat huopahatut käsissä, pitkine hiuksineen, jotka ovat vaaleat tai iän harmentamat, ja jotka lankeavat vanhoilla koruompeluilla koristetuille bretonilaisille takeille.

Kaikki naiset kulkevat jälempänä: mustia, silmäkuvioilla ylt'yleensä kirjailtuja röijyjä, heikko, kelttiläisiä sanoja lausuvien äänten hillitty kohu, suurten, valkomusliinisten päähineiden liikettä päiden päällä. Vanha kätilö kulkee viimeisenä, kumartuneena, tepastellen lyhyin askelin, yhä haltiattaren näköisenä. Hän ilmaisee merkillä tuttavuutensa meille ja uhkaa piloillaan pikku Pierreä sauvallaan.

Nyt loittonee kulkue ja äänet.

Nyt näemme me kaukaa takaapäin koko jonon, joka nousee ylöspäin ahtaiden sammaltöyräiden välissä, koko polku on täynnä suurisiipisiä päähineitä ja valkeita kauluksia.

Se kulkee kiemurrellen, nousten yhä Saint-Bloi'ta kohti. Tuo kulkueen jälkiosa on hyvin omituinen.

— Oi, kuinka paljon myssyjä! — sanoo Anne, joka ensimäiseksi on ehtinyt rukousnauhansa loppuun ja rupee nauramaan kaikkien noiden musliinihuppujen suurentamien päiden tekemän vaikutelman johdosta.

Nyt on kaikki lopussa — kadonneena saarnien kaukaisen lehtikatoksen alle. Ei enää näy muuta kuin tien hento vehreys ja kaikkialle kylväytyneet kelta-esikot, kiirehtivä kasvullisuus, jolla ei ole ollut aikaa nähdä aurinkoa, ja joka tunkeilee sammalikolla suurina, tiheinä kimppuina, kalpean keltaisina kuin rikki, maidonvärisen ambran vivahduksin. Bretonilaiset sanovatkin niitä maito-kukiksi.

Otan pikku Pierreä kädestä ja vien hänet mukaani metsään jättääkseni Yves'n yksin sukulaistensa kanssa. Heillä on nähtävästi hyvin tärkeitä asioita keskusteltavana, yhä noita hyöty- ja jakokysymyksiä, joilla on niin suuri osa maaelämässä.

Tällä kertaa on kyseissä uni, jonka Yves ja hänen vaimonsa ovat kumpikin nähneet: koota kaikki omaisuutensa ja rakentaa pieni, tiilikattoinen maja Toulveniin. Minä saisin oman huoneeni tuossa pienessä talossa ja sinne pantaisiin vanhoja, bretonilaisia tavaroita, joista minä pidän, ja kukkia ja sananjalkoja. He eivät halua asua suurissa kaupungeissa, etenkään ei Brestissä — se on liian pahaksi Yves'lle.

— Täten en minä totta kyllä asuisi kovinkaan usein kotona, mutta aina kun minä pääsisin tulemaan sinne, olisimme me hyvin onnellisia. Ja sitten, ymmärrättehän, etenkin myöhemmin, kun minä saisin eläkkeeni, olisi minun hyvä olla pienessä talossani, pienine puutarhoineen.

Eläke! — — — Aina tuo unelma, jota matruusit alkavat nähdä keskellä nuoruuttaan aivan kuin heidän nykyinen elämänsä olisi vain koettelemuksen aikaa. Ottaa ero neljänkymmenen ikäisenä, kierreltyään ympäri maailmaa, omistaa pieni maapala, elää siellä hyvin hiljaa ja jäädä sinne, tulla merkittäväksi henkilöksi kylässään, pitäjässään — kirkon isännäksi merikarhuna oltuaan, — tehdä vanhasta paholaisesta hyvin rauhallinen erakko. — — Kuinka monen heistä onkaan viikatemies korjannut ennen kuin he ovat saavuttaneet sen, tuon kypsän iän rauhallisen levon? Ja kuitenkin, kysykääpä heiltä, sitä he kaikki uneksivat!

Tuo varma keino, jonka Yves oli keksinyt ollakseen järkevä, oli onnistunut erinomaisesti. Laivassa oli hän sama mallikelpoinen merimies kuin aina, ja maissa emme me eronneet toisistamme.

Lähtien tuosta pahasta päivästä, jolla vuosi 1881 oli alkanut, oli meidän seurustelutapamme kokonaan muuttunut, ja minä kohtelin häntä nyt täydellisesti veljenäni.

Sèvrellä, tuolla hyvin pienellä laivalla, missä me nyt olimme, kuului Yves nyt, upseerien kanssa toverillisessa liitossa, meidän joukkoomme. Teatterissa oli hän aitiossamme, sekä yleensä osallisena meidän kaikenlaisiin yrityksiimme. Aluiksi arkana kieltäytyen ja piiloutuen, oli hän lopulta myöntynyt, koska hän huomasi kaikkien pitävän hänestä. Ja minä toivoin tällä uudella, ehkäpä omituisella keinolla likentäväni häntä itseeni niin paljon kuin mahdollista, nostavani hänet entisen elämänsä, entisten tovereittensa yläpuolelle.

Tuo seikka, jota on totuttu nimittämään kasvatukseksi, tuo kiilloitus, mikä toisiin usein hyvin karkeasti sivellään, puuttui kokonaan Yves-veljeltäni; mutta hänessä oli luonnostaan jotain tahdikasta, jotain harvinaisen hienotunteista, mitä ei voi kellekään antaa. Kun hän oli meidän seurassamme, pysyi hän aina niin hyvin rajoissaan, että se alkoi hänestä itsestäänkin tuntua luontaiselta. Hän puhui hyvin harvoin, eikä koskaan sanoakseen jokapäiväisyyksiä, jotka koko maailma on sanonut. Ja kun hän riisui merimiespukunsakin pukeutuakseen hyvin sopivaan harmaaseen pukuun, kädessä hienoväriset ruotsalaiset hansikkaat, silloin tuli hän, luopumatta luontevista merimiestavoistaan, pää taakse heitettynä ja iho ruskeana, hyvinkin ylhäisen näköiseksi.

Meitä huvitti viedä hänet mukanamme ja esitellä hänet kelpo ihmisille, joihin hänen vaiteliaisuutensa ja ryhtinsä teki suuren vaikutuksen, ja jotka pitivät häntä kopeana. Oli hullunkurista tavata hänet seuraavana aamuna matruusiksi muuttaneena, yhtä hyvänä märssymiehenä kuin ennenkin.

— — — Me olimme siis Toulvenin metsässä, pikku Pierre ja minä, kukkia noukkimassa perheneuvottelun kestäessä.

Me löysimme paljon kalpean keltaisia kevätesikoita, sinipunaisia talvikkeja ja sinisiä bourrache kukkia, vieläpä punertavia lehdokkejakin, kevään ensimäisiä.

Pikku Pierre poimi niitä niin paljon kuin jaksoi kantaa, hyvin vilkkaana, tietämättä koskaan minkä valitsisi, ja päästäen syviä huokauksia kuin hyvin tärkeän toimen rasittamana. Hän toi ne minulle heti, pieninä, huonosti poimittuina kimppuina, puoleksi rutistuneina hänen pienten sormiensa välissä ja liian lyhytvartisina.

Kukkulalta, jossa me olimme, näkyi metsää silmän kantamattomiin, orjantappurat kukkivat jo, kaikki oksat, kaikki punertavat taimet odottivat kevättä nuppuja täynnä. Ja kaukana kohotti Toulvenin kirkko tuon puumaailman keskellä harmaata torniaan.

Me olimme olleet niin kauan ulkona, että Corentine oli asetettu tähystämään vihreälle tielle, meidän tuloamme ilmoittamaan. Jo kaukaa näimme hänen hyppelevän, kujeilevan aivan yksin, tuulen heiluttaessa hänen suurta päähinettään ja valkoista kaulustaan. Hän huusi hyvin kovaa:

— Nyt ne tulevat Pierre brass ja Pierre vienn (suuri ja pieni Pierre) pitäen toisiaan kädestä.

Ja hän muutti sanansa lauluksi ja lauloi ne hyvin vilkkaalla bretonilaisella säveleellä tanssien tahdin mukaan.

Kas tuolta ne saapuvat juuri! Käsikäässä ne käyvät näin, Pierre brass ja Pierre vienn!

Tuulen heilutellessa hänen päähinettään ja kaulustaan, tanssi hän kuin pieni, hullaantunut nukke. Ja yö saapui, maaliskuun yö, aina surullisena, vanhojen puiden harvalehtisten holvien alle. Kylmä henkäys kävi yhtäkkiä kuin kuoleman väristys metsän läpi päiväisen, lämpimän auringon jälkeen.

Käsikäässä ne käyvät näin, Pierre brass ja Pierre vienn! ja Pierre vienn Bugel-du!

Bugel-du (pikkuinen, musta mies). Hän antoi pienelle serkulleen saman liikanimen, joka Yves'lla oli ollut Kermadec'ien pronssivärisen ihon vuoksi. Silloin sanoin minä hänelle: Moisel vienn pen melen (pieni keltapäinen neiti), ja sen nimen sai hän pitää. Se sopikin hänelle mainiosti, hänen päähineestä esille pyrkivien hiustensa takia, jotka olivat kuin kullankeltaisia silkkirihmoja.

Kaikki olivat onnellisen näköisiä majassa ja Yves vei minut syrjään kertoakseen, että asia oli ratkaistu hyvin. Ukko Corentin antaisi heille kaksituhatta frangia ja eräs täti lainaisi tuhat. Näin saisivat he maapalan määräajaksi ja alkaisivat rakentaa heti kohta.

Päivällisen jälkeen täytyi nopeasti astua Toulvenin vaunuihin ja junaan Bannalecissä. Yves ja minä palasimme Lorientiin, missä Sèvre odotti meitä satamassa.

Kello yhdentoista tienoissa, kun me olimme palanneet satunnaiseen asuntoomme, jonka olimme vuokranneet kaupungissa, järjesti Yves maljakoihin Toulvenin metsien kukkaset.

Ensi kertaa eläissään oli hän moisessa hommassa; hän ihmetteli itseään huomatessaan noiden pienten kukkien kauneuden, jota hän ei ollut koskaan ennen tullut tarkanneeksi.

— Niin, sanoi hän. Kun minä saan pienen majani Toulvenissa, asetan minä niitä huoneisiimme, sillä se näyttää minusta aika hyvältä. Te olette saanut minut ajattelemaan sellaisia asioita — — —