XLIV.

Me matkaamme kaikki kolme pitkin hyvin syviä, uurtuneita polkuja, jotka pakenevat edessämme saarnien siimeeseen, ja jotka ovat aivan täynnä sananjalkoja.

On ilta: taivas on pilvessä, ja tiellä vallitsee jokin yön tapainen, jossa kurjenpolvet tuoksuvat.

Siellä täällä tien varrella on rivissä hyvin vanhoja, sammalpeittoisia mökkejä.

Yhdestä kuuluu kehtolaulu, jota hitaassa tahdissa hyräilee hyvin vanha ääni:

Boudoul, boudoul, galaïchen! Boudoul, boudoul, galaïch du! — —

[Näillä sanoilla ei bretonin kielessä ole mitään merkitystä. Tuo vanha nainen, joka niitä hyräili, keksi kai itse ne.]

— Häntä tuuditetaan, sanoi Yves hymyillen. Nyt ollaan meillä.

Keremenen vanhusten tupa on puoleksi maan sisällä ja aivan sammaltunut. Tammet ja saarnit levittelevät sen yli vihreätä katostaan; se näyttää yhtä vanhalta kuin teitten multa.

Sisällä on pimeä. Näkyy vain kaappi-vuoteita, jotka ovat arkkujen kanssa järjestetyt pitkin karkeita graniittiseiniä.

Siellä on vanha iso-äiti, valkeine kauluksineen, ja hän laulaa äsken syntyneen kehdon ääressä, hyräilee oman lapsuutensa laulua.

Kätkyessä, joka on muinaista bretonilaista mallia, ja jota hänen esivanhempansa olivat tuudittaneet ennen häntä, nukkuu pieni lokki: kolmen päivän vanha, suuri lapsi, aivan pyöreä, aivan tumma, nyt jo ruskeaihoinen kuin merimies. Se nukkuu kädet nyrkissä leuan alla. Sillä on aivan ohuet hiukset, jotka pyrkivät myssyn alta otsalle kuin pienet hiiren karvat. Minä suutelen sitä, ja sydämeni pohjasta, koska se on Yves'n vauva.

— Pikku lokki parka! sanon minä koskettaen niin varovasti kuin suinkin sen pieniä hiiren hiuksia. Sillä ei vielä ole paljoa höyheniä.

— Se on totta, sanoo Yves nauraen. Ja katsokaapas, lisää hän avaten äärimmäisen varovasti pienen käden kovilla sormillaan. Minä en ole oikein hyvin onnistunut: sillä ei olekaan kalvoa sormien välissä.

Meille sanotaan, että Marie Kermadec lepää joissain noista vuoteista, joiden pinnaovet ovat suljetut, koska hän äsken oli nukahtanut. Me alennamme ääntämme peljäten herättävämme hänet ja me lähdemme ulos, Yves ja minä, hommataksemme kylässä kaiken sen, mitä huominen juhlallisuus edellyttää.