LXVI.

Brestin arsenaalin perällä, hiukan ennen päivän nousua, vuoden ensimäisenä aamuna 1881. — Tuo sataman takaosa on synkkä paikka ja siellä on Sèvre jo viikon ajan ollut ankkurissa.

Ylhäällä oli taivas jo alkanut valeta meitä ympäröivien korkeiden graniittimuurien välissä. Harvassa olevat lyhdyt heittivät sumuun viimeisen, heikon ja keltaisen valonsa. Ja nyt jo näkyivät suunnattomien esineiden ääriviivat, jotka herättivät mielessä ilkeän jäykkyyden tunteen: korkealle nostettuja koneita, äärettömiä, mustia kynsiään ojentelevia ankkureita, kaikenlaisia muodoltaan rumia ja epäselviä esineitä, ja sitten aseistariisuttuja laivoja, jättiläismäisine, kalantapaisine muotoineen, liikkumattomina ketjuissaan kuin suuret, kuolleet hirviöt.

Suuri hiljaisuus, ja tappava kylmyys vallitsi satamassa — — —

Mikään yksinäisyys ei vedä vertoja öisen meriasevaraston autiudelle, etenkään juhlaöinä. Kun tykin lähtölaukaus on pamahtanut, pakenevat kaikki kuin ruton saastuttamasta paikasta; tuhansia miehiä sukeltaa esiin kaikkialta, hyörien kuin muurahaiset, kiiruhtaen porttia kohti. Viimeiset juoksevat peljäten joutuvansa liian myöhään ja jäävänsä suljetun ristikon taa. Tulee tyyni. Ja sitten yö, sitten ei ketään, ei mitään.

Silloin tällöin kulkee ohi joukkue, jolle vartiosto huutaa, ja joka hiljaa lausuu tunnussanan. Ja sitten pistäytyy rottien hiljainen kansa esiin kaikista raoista ottaen haltuunsa autiot laivat, tyhjät työpajat.

Oltuani päivystäjänä eilisestä saakka, olin nukkunut hyvin myöhään rautaseinäisessä, kolkossa huoneessani. Olin huolissani Yves'ta ja tänä yönä saivat minut surulliseksi nuo laulut, nuo matruusien huudot, jotka kuuluivat kaukaa kaupungin pahamaineisista osista.

Marie ja pikku Pierre olivat matkalla Plouherzelissä ja Yves oli tahtonut kaikesta huolimatta viettää illan maissa, Brestissä juhliakseen uutta vuotta vanhojen ystävien seurassa. Olisin voinut pidättää hänet pyytäen häntä jäämään minun seurakseni, mutta yhä pysyi tuo jää meidän välillämme; ja minä annoin hänen mennä. Ja tuo joulukuun 31:en päivän yö on vaarallinen yö, jolloin koko Brest näyttää olevan alkohoolikuumeen vallassa.

Kannelle noustessani tervehdin jokseenkin surullisin tuntein uuden vuoden ensimäistä aamua ja aloin aamukävelyni, vartian sata askelta, ajatellen tuhansia, menneitä asioita.

Etenkin ajattelin paljon Yves'a, joka oli tällä kertaa huolieni syynä. Näinä kahtena, Sèvrellä vietettynä viikkona tuntui tunti tunnilta haihtuvan tuon veljen välitön kiintymys, veljen, joka kauan aikaa oli ollut minun ainoa oikea ystäväni maailmassa. Muuten olin hänelle ankarasti vihoissani siitä, ettei hän osannut käyttäytyä paremmin, ja minusta tuntui, että minäkin pidin hänestä vähemmän. — —

Musta lintu lensi pääni yli, päästäen valittavan raakunan.

— Kas niin, sanoi matruusi, joka pimeässä teki aamutoimituksiaan peseytyen kylmässä merivedessä. Onpa siinäkin onnen toivottaja uunna vuonna! — — — Mokomakin onnettomuuden lintu. Se merkitsee sitä, että me vielä saamme kokea yhtä ja toista!

— — — Yves palasi kello seitsemän hyvin suorana kävellen ja vastasi nimenhuutoon. Sitten tuli hän minun luokseni tavan mukaan toivottamaan hyvää päivää.

Hänen himmeähköistä silmistään, hänen äänensä hiukan muuttuneesta sävystä näin minä, että hän ei ollut viettänyt aikaansa aivan järkevästi. Silloin sanoin minä hänelle jyrkästi käskevällä äänellä:

— Yves, et saa palata maihin tänään!

Ja sitten olin puhuvinani toisille tuntien olleeni liian tyly, tyytymättömänä itseeni.

Keskipäivä. Arsenaalissa tyhjenivät laivat, tulivat autioiksi kuin suurena juhlapäivänä. Kaikkialta näki tulevan matruuseja, hyvin siisteinä sunnuntaipuvuissaan, pyyhkeillen tomua kiireisin käsin, järjestellen toistensa suuria, sinisiä kauluksia, ja nopeasti, juoksujalkaa, kiitävän porteille, hyökkäävän Brestiin päin.

Kun tuli Sèvren miesten vuoro, tuli Yveskin muiden mukana, hyvin harjattuna, hyvin pestynä, kaula hyvin avoinna, komeimmassa puvussaan.

— Minne sinä menet, Yves?

Hän katseli minua tylyin ilmein, jollaista en ennen ollut nähnyt, ja joka uhitteli minua. Siinä näin minä vielä alkoholin kuumetta ja häiriötä.

— Menen tapaamaan tovereitani, sanoi hän, kotiseutuni merimiehiä, joille olen luvannut tulla, ja jotka odottavat minua.

Silloin koetin puhua järkeä hänelle vieden hänet syrjään, pakotettuna sanomaan kaiken hyvin nopeasti, sillä oli kiire, pakotettuna puhumaan hyvin hiljaa ja pysymään hyvin tyynenä, sillä täytyi salata tuo kohtaus muilta, jotka olivat aivan lähellä meitä. Ja minä tunsin kulkevani väärää tietä, etten enää ollut oma itseni, että kärsivällisyyteni loppui. Minä puhuin sävyllä, joka kiukuttaa, muttei vakuuta.

— Kyllä, minä vannon teille, minä menen! sanoi hän lopulta hampaat yhteen puristettuina. Jollette pane minua rautoihin, ette estä minua.

Ja hän tempautui irti, katsellen minua uhmaillen kasvoihin ensi kertaa eläissään, ja poistui liittyäkseen toisiin.

— Rautoihin? — — — No niin, Yves, sinne sinä pääsetkin.

Ja minä kutsuin luokseni komentavan kersantin antaen kovalla äänellä käskyn viedä hänet sinne.

Oi, tuota katsetta, jonka hän heitti minuun rautoihin mennessään pakotettuna seuraamaan kersanttia, joka vei hänet sinne kaikkien nähden, pakotettuna laskeutumaan ruumaan kauniissa sunnuntaipuvussaan! — — — Nyt hän oli varmasti selvä, sillä hän katseli vakavasti ja hänen silmänsä olivat kirkkaat. Minä painoin pääni alas tuon moittivan ilmeen kohtaamana, ilmeen, josta puhui tuskallinen ja äärimmäinen: hämmästys, äkillinen pettymys ja ylenkatse.

Ja sitten palasin minä huoneeseeni — — —

Olivatko välimme lopussa? Niin luulin. Tällä kertaa olin tosiaan menettänyt hänet.

Tuntien Yves'n bretonilaisen luonteen tiesin, ettei hän palaisi; kun hänen sydämensä kerran oli sulkeutunut, ei se enää avautuisi.

Minä olin käyttänyt väärin valtaani häntä kohtaan, ja hän oli niitä, jotka väkivallan uhatessa tekevät tenän eivätkä väisty.

— — — Olin pyytänyt päivystävältä upseerilta, että saisin koko päivän pysyä toimessa, sillä minulla ei ollut rohkeutta lähteä laivasta — ja minä jatkoin ikuista kävelyäni aina samoja lankkuja pitkin.

Arsenaali oli autio korkeiden muurien välissä. Ei ketään ollut kannella. — Hyvin kaukaa kuului laulua Brestin syrjäkaduilta. — Ja alhaalla, miehistön huoneessa huusivat vartioivien matruusien äänet säännöllisten väliaikojen kuluttua lotto-pelin numeroita lisäten aina nuo samat laivasukkeluudet, jotka ovat hyvin vanhoja ja huvittavat heitä:

— 22, molemmat majoitusmestarit liikkeellä! — 33, mestarikokin koivet!

Ja Yves parka oli heidän alapuolellaan, ruuman pohjalla, pimeässä, pitkänään pohjalaudoilla tässä kylmyydessä, rengas jalassa.

Mitä tehdä? — — — Antaisinko käskyn päästää hänet vapaaksi ja lähettää minun luokseni? Minä arvasin kyllä, mitä tuosta kohtauksesta tulisi: Hän seisoisi jäykkänä, jurona, ottaen hyvin kunnioittavasti hatun päästään, ja uhmaten minua vaikenemisellaan, kääntäen silmänsä pois.

Taikka, jos hän kieltäytyisi tulemasta — sen hän kyllä saattaisi tehdä tällä hetkellä — silloin — — — kieltäytyminen tottelemasta — — miten hänet sitten pelastaisi? miten saada hänet pois ristiriidasta meidän suhteidemme ja sokean sotilaallisen kurin välillä? — — —

Nyt saapui yö, ja Yves oli jo ollut raudoissa lähes viisi tuntia. Minä ajattelin pikku Pierreä ja Marieta, Toulvenin kelpo väkeä, jotka luottivat minuun ja sitten valaa, jonka olin vannonut vanhalle äidille Plouherzelissä.

Etenkin tunsin minä yhä rakastavani Yves parkaa kuin veljeä — — — Minä palasin huoneeseeni ja rupesin heti kirjoittamaan hänelle. Se oli kai ainoa välityskeino. Ottaen huomioon meidän luonteemme eivät monet selittelyt koskaan onnistu. — Minä kiiruhdin, kirjoitin suurin kirjaimin, että hän vielä näkisi lukea, sillä yö tuli nopeasti ja arsenaalissa on tulen pito kielletty.

Sitten sanoin minä kersantille: — Menkää hakemaan Kermadecia ja kutsukaa hänet vartioivan upseerin puheille minun huoneeseeni.

Olin kirjoittanut:

Rakas veli!

Annan sinulle anteeksi ja pyydän sinulta anteeksi omasta puolestani. Sinähän tiedät, että me nyt olemme veljiä, ja että kaikista huolimatta meidän välillämme on kysymys elämästä ja kuolemasta. Tahdotko, että kaikki mitä me Sèvrellä olemme sanoneet ja tehneet, unohtuisi, ja tahdotko vielä kerran lujasti koettaa olla järkevä? Pyydän sitä äitisi nimessä. Kirjoitan vain tämän paperin alareunaan, tahdotko? ja olkoon kaikki lopussa, emme puhu siitä enää.

Pierre.

Kun Yves tuli, sanoin minä hänelle vain häntä katsomatta ja vastausta odottamatta:

— Lue tästä, mitä sinulle kirjokin, ja menin pois jättäen hänet yksin.

Hän lähti nopeasti ulos aivan kuin olisi pelännyt minun paluutani ja heti kun olin kuullut hänen loittonevan, palasin minä katsomaan.

Paperini alareunaan — vielä suuremmilla kirjaimilla kuin minä, sillä yö pimeni yhä — oli hän kirjoittanut:

— Kyllä veli!

ja merkinnyt sen nimellään,

Yves.