XXIX.

Kun olin kahdeltatoista lopettanut vartiopalvelukseni ja nähnyt Yves'n laskeutuvan alas, palasin minäkin huoneeseeni koettaakseni nukkua. Kaikesta huolimatta emme me kuitenkaan nyt välittäneet vähääkään laivan kohtalosta, me olimme molemmat uhranneet oman aikamme ja työmme sen hyväksi. Me saatoimme nyt mennä nukkumaan niin täydellisesti huolettomina kuin konsanaan merellä, kun palvelustunnit ovat päättyneet.

Minun huoneestani, joka oli kannella, ei puuttunut ilmaa — päin vastoin. Särkyneiden ikkunaruutujen läpi voivat kaikki tuulen puuskat ja vihainen sade tulla sisään, akkunaverhot vääntyivät kierteille ja kohosivat kattoa kohti humisten kuin siivet.

Niin kuin Yveskin ripustin minä märät vaatteeni naulaan. Vesi helmeili rinnallani.

Minun vuoteessani ei juuri ollut hyvä olla. Minä nukahdin kuitenkin liiasta väsymyksestä. Pyöritettynä, puisteltuna, puoleksi kumossa tunsin minä kieriskeleväni oikealta vasemmalle ja pääni kolahti puuhun, pakottaen. Olin tietoinen kaikesta tuosta unissani, mutta minä nukuin. Minä nukuin ja uneksin Yves'ta. — Nähtyäni hänen putoavan päivällä, oli minuun jäänyt jonkunlainen huoli aivan kuin tietoisuus siitä, että jokin kamala oli läheltä hipaissut minua.

Minä näin unta, että nukuin riippuverkossa niin kuin ennen merimiesaikoinani. Yves'n vuode oli lähellä minua. Me kiikuimme tavattomasti ja hänen verkkonsa irtautui. Meidän allamme liikkui epäselvästi jotakin mustaa, mikä kai oli syvää vettä — ja hän oli putoamaisillaan sinne. Silloin koetin minä pidättää häntä käsilläni, joissa ei enää ollut yhtään voimaa, ja jotka olivat veltot kuin unessa. Koetin ottaa häntä kiinni keskiruumiista, kietoen käteni hänen rintansa ympäri muistaen, että hänen äitinsä oli uskonut hänet minulle, ja minä käsitin ahdistuksen vallassa, etten voinutkaan, etten enää kyennytkään siihen; hän pääsi käsistäni ja katosi tuohon mustaan, mikä kuohui allamme — — — ja sitten minua pelotti se, ettei hän herännyt, että hän oli kylmä, niin kylmä, että se tunkeutui minunkin luihini aina ytimiin saakka; hänen vuoteensa kangaskin oli tullut kankeaksi kuin muumion verho.

Ja minä tunsin päässäni oikeita tärähdyksiä, noitten tärähdysten tuoman todellisen kivun, ja minä sekoitin tuon todellisuuden uneni kuvitteluihin, niin kuin perin väsyneenä ollessa käy, ja siitä tuli kamala näky yhä selvemmäksi ja eloisammaksi.

Sitten katosi minulta tietoisuus kaikesta, liikkeestä ja melustakin, ja silloin vasta alkoi lepo.

— — — Herätessäni oli jo aamu. Ensimäinen kajastus oli kellertävä niin kuin aina auringon noustessa myrskyisinä päivinä ja yhä kuului tuo sama, voimakas kohina.

Yves oli juuri avannut oveni ja katseli minua. Hän seisoi kumarassa, oviaukossa, pitäen kiinni toisella kädellään, ojennellen vartaloaan eteen ja taakse seuraten hetken tarvetta, säilyttääkseen tasapainon. Hän oli taas pukeutunut halpoihin, märkiin vaatteisiinsa ja oli aivan merisuolan peittämä; sitä oli tarttunut hänen tukkaansa ja partaansa kuin valkeata tomua.

Hän hymyili tyynen ja hyväntahtoisen näköisenä.

— Minua halutti tavata teitä, sanoi hän. Minä näin nimittäin unia teistä tänä yönä. Koko ajan näin minä Birman naiset pitkine, kultaisine kynsineen, muistattehan? He ympäröivät teidät pahaenteisillä tempuillaan ja minun ei onnistunut ajaa heitä pois. Sitten tahtoivat he syödä teidät. Onneksi soi aamuhuuto; olin aivan hiessä pelosta tuon unen vuoksi — — —

— Totta tosiaan! Minäkin olen hyvilläni nähdessäni sinut Yves parka, sillä minäkin, omasta puolestani, näin unia sinusta. Onko yhtä huono ilma kuin eilen?

— Ehkäpä hiukan taipuisampi. Ja onhan nyt päivä. Tiedättehän, että aina kun on valoisa, on mastoissa parempi työskennellä. Mutta kun on pimeä kuin paholaisen karmanossa, niin kuin tänä yönä, en minä ole ollenkaan mielissäni.

Yves katseli tyytyväisenä ympäri huonettani, jonka hän oli järjestänyt myrskyjen varalta. Ei mikään ollut liikahtanut hänen laitteittensa takia. Permannolla oli kyllä suolainen lammikko, missä uiskenteli kaikenlaista, mutta esineet, jotka olivat minulle jonkin arvoisia, olivat jääneet riippumaan tai pysyneet kiinni seinälaudoituksessa, kuten esimerkiksi huonekalut, rautanauloilla ja kulmakiskoilla kahlittuina. Kaikki oli köytetty, solmittu, kiinnitetty äärimmäisellä huolella kaiken suuruisilla, tervatuilla köysillä. Aseet ja pronssikappaleet olivat sidotut yhteen vaatteiden kanssa omituiseen sekamelskaan. Pitkätukkaiset jaappanilaiset naamiot katselivat meitä ihmismäisesti tervaköysien silmukoista, ne nauroivat omaa kaukaista nauruaan, räpyttelivät silmiään samalla tavoin kuin kultakyntiset birmattaret, jotka olivat tahtoneet syödä minut Yves'n unissa.

— — — Äkkiä kajahti torven soitto kirkkaasti ja iloisesti: kantta pesemään!

Tuo torvi soi kimeästi kaikuen, hiukan hopealta helähtäen keskellä tuulen mahtavaa mylvinää.

Kannen peseminen, kun kuohupäät sitä huuhtelevat tuntuu maamyyristä perin järjettömältä toimitukselta. Meistä se ei kuitenkaan ollut kovin kummallista. Tuo pesu toimitetaan joka aamu aina ja kaikesta huolimatta, se on merielämän ensimäisiä sääntöjä. Ja Yves lähti luotani aivan kuin maailman luonnollisin asia olisi ollut kysymyksessä, sanoen:

— Ah! — — — Minun täytyy mennä siivoushommiin ja — — —

Mutta tuo torvi oli kuitenkin osoittanut liian suurta intoa ja soinut käskemättä tavalliseen aikaansa, sillä kantta ei pesty sinä aamuna.

— — — Tunsin hyvin, että ilma oli hiukan taipuisampi, niin kuin Yves sanoi. Laivan liikkeet olivat pienempiä, säännöllisempiä, muistuttaen enemmän maininkien keinutusta. Meri oli suotuisampi, eikä enää kuulunut niin useasti noita ankaroita, kumea- ja syvä-äänisiä kolahduksia.

Ja sitten saapui päivä — ruma päivä kylläkin, omituinen keltainen kelmeys. Mutta se oli sentään päivä, joka ei ole niin kaamea kuin yö.

— — — Meidän hetkemme ei kai vielä ollut tullut, sillä kolmantena päivänä pääsimme rauhaan Hong-Kongin satamaan Kiinassa.