XCI.

Saman päivän iltana kuin Barazère haudattiin oli Yves tuonut ystävänsä Jean Barrada'n mukaansa minun huoneeseeni. He olivat ainoat koko entisestä joukosta: Kerboul ja Le Hello nukkuivat aikoja sitten meren pohjalla, laskeuduttuaan sinne keskellä nuoruuttaan. Toiset olivat siirtyneet kauppa-aluksiin tai palanneet kyliinsä: kaikki olivat hajallaan.

Yves ja Barrada olivat hyvin vanhoja ystäviä. Kun he olivat yksissä maissa, ei ollut hyvä ruveta vastustamaan heidän päähänpistojaan.

Minä näen heidät vielä istumassa vastapäätä minua, puoleksi samalla tuolilla huoneen pienuuden tähden, pitäen kiinni toisella kädellä tottumuksesta keinumiseen ja katsellen minua tarkkaavilla silmillään. Minä koetin nimittäin selittää heille sinä iltana, että ihmiset eivät ole samanlaisia kuin eläimet, puhua heille salaperäisestä mitä sitten? — — — Ja he, joiden muistissa tuo kuolema oli aivan tuoreena, kuuntelivat minua hämmästyneinä, jännittyneinä tuon suuren hiljaisuuden keskellä, joka on hyvin omituinen niinä iltoina, jolloin meri rauhoittuu, tyyneys, joka tekee taipuvaksi ymmärtämään käsittämättömänkin.

Vanhat, ikuisesti märehdityt määritelmät, joita minä selittelin heille, saattoivat vielä vaikuttaa heidän nuoriin aivoihinsa. Tuo kuolemattomuuden kurssi oli ehkä hyvin tyhmää, mutta se ei tehnyt heille mitään pahaa, päin vastoin.