XIII.

Me kuljimme yhä, yhä edelleen kaikki purjeet levällään etelää kohti.

Nyt lensi takanamme jo kokonainen pilvi ruutulokkeja ja muita merilintuja. Ne seurasivat meitä hämmästyneinä ja luottavina aamusta iltaan saakka huutaen, meluten, lennellen hurjissa mutkissa aivan kuin toivottaakseen laivamme tervetulleeksi, laivamme, toisen kangassiipisen suuren linnun, joka saapui heidän kaukaiseen, äärettömään valtakuntaansa, Austraalian merelle.

Ja niiden lauma kasvoi yhä, sikäli kuin me etenimme. Ruutulokkien joukossa oli helmen harmaita myrskylintuja, joiden jalat ja nokka olivat hiukan siniseen ja punertavaan vivahtavat, ja aivan mustia tiiroja, ja suuria raskaita, hiukan harmahtavia albatrosseja, tyhmine, lammasmaisine ilmeineen, halkoen ilmaa jäykillä suunnattomilla siivillään, kirkuen jälessämme. Olipa siellä eräs lintu, jota matruusit osoittelivat toisilleen: amiraali, oudon lajinen, suurikokoinen lintu, jonka pitkissä siivissä oli kolme mustaa tähteä.

Ilma oli taas vaihtunut ja muuttunut tyyneksi, sumuiseksi, jäyhäksi. Länsipasaadi oli vuorostaan sammunut ja tropiikin kuulakkuus oli kadonnut. Suuri, kostea viileys hämmästytti aistejamme. Oltiin elokuussa ja toisen pallonpuoliskon kylmyys alkoi. Kun katseli ympärilleen tyhjää näköpiiriä, tuntui siltä kuin pohjoinen, auringon elähyttämien maiden puoli olisi vielä sininen ja kirkas, kun taas etelänavan ja vesierämaiden puoli oli sumea — — —

Minun suuren suosioni avulla oli Yves saanut papukaijalleen erikoisen osaston komendantin kanahäkissä ja hän peitti sen joka ilta purjeen palasella, ettei yö-ilma vahingoittaisi sitä.

Joka päivä pyysivät matruusit siimoillaan ruutulokkeja ja myrskylintuja. Niitä näki riviin järjestettyinä, nylettyinä kuin jänikset, riippumassa etumaston vanteissa odottaen vuoroaan joutua syötäviksi. Kahden tai kolmen päivän kuluttua, kun kaikki öljy oli lähtenyt niiden ruumiista, paistettiin ne.

Etumaston vantit olivat märssymiesten ruokavarastoina. Ruutulokkien ja myrskylintujen rinnalla näki joskus rottiakin, joilta oli nahka nyletty, hännistään riippumassa.

Eräänä yönä kuultiin yht'äkkiä suuren, pelottavan äänen alkavan pauhata, ja kaikki alkoivat heti juosta ja hyöriä.

Samalla kallistui Sibylle kallistumistaan, väristen kuin hämärän mahdin puserruksissa.

Silloin nekin, joilla ei ollut vartiovuoroa, nekin, jotka nukkuivat välikansilla, käsittivät: nyt alkoivat voimakkaat tuulet ja maininki, me olimme joutuneet etelän vaikeille vesille, missä sai ponnistella ja purjehtia maksoi mitä hyvänsä.

Ja mitä kauemmas me etenimme tuolla synkällä merellä, sitä kylmemmäksi tuli tuuli, sitä hurjemmaksi aaltoilu.

Yön tulo muuttui uhkaavaksi. Olimme Kap Hornin seuduilla: autiutta läheisillä, yksinäisillä mantereilla, autius merellä, erämaa kaikkialla. Tuon talvisen hämärän aikana, jolloin paraiten tuntee olinpaikan tarpeen, halun päästä tulen ääreen, suojaan nukkumaan, ei meillä ollut mitään — me valvoimme aina varuillamme, eksyneinä, kaikkien noiden liikkuvien esineiden keskellä, mitkä hypittivät meitä pimeässä.

Koetit kyllä päästä kotitunnelmaan ankarasti heiluvassa pikku komerossasi, missä riippuva lamppu häilähteli. Mutta ei; mikään ei pysynyt paikoillaan: olit pienen, hauraan, eksyneen kappaleen varassa, kaukana maasta, noiden eteläisten vesien äärettömän erämaan keskellä. Ja ulkoa kuului aina tuo hyökyjen mahtava kohu ja tuo suuri tuulen humina, mikä ahdisti sydäntä.

Ja Yves'lla ei ollut muuta kuin pieni, keinuva riippuverkkonsa, missä hänellä joka toinen yö oli aikaa nukkua hiukan lämpimästi.