XCII.

Meret, joilla Primauguet pysytteli, olivat melkein aina yhtä kuultavan siniset; olimme pasaadituulien ja loppumattoman kauniin-ilman alueella.

Joskus, mennäksemme saariryhmältä toiselle, täytyi kulkea päiväntasaajan yli suurten liikkumattomien vetten, jylhinä hohtavien ulapoiden päällitse.

Ja sitten kun elähyttävä pasaadituuli taas tarttui purjeihin jommallakummalla pallonpuoliskolla, kun Primauguet kuin heräten taas alkoi kulkea, silloin tunsi paremmin vastakohdan vaikutuksesta nopeasti kulkemisen viehätyksen, tenhon olla tuolla suurella, värisevällä, kallistelevalla aluksella, joka tuntui elävän, ja joka totteli ketteränä ja notkeana yhä edelleen vettä viiltäen.

Kun me lensimme itää kohti, tiukasti tuulessa, pasaadituulien alueella, silloin heittäytyi Primauguet tropiikin säännöllisiä, kuohupäisiä harjoja vasten päiväkausia, väsymättä, hypähdellen iloisesti kuin leikkivä kala. Kun me sitten palasimme takaisin myötätuulessa, aivan purjeiden peitossa, levittäen kaikki laajat valkeat siipemme, tuli meidän aina yhtä nopea kulkumme niin kevyeksi, niin luisuvaksi, ettemme enää tunteneet uivamme, tuntui kuin olisimme nousseet jonkunlaiseen lentoon ja laskumme oli kuin linnun liitelemistä.

Matruusien päivät olivat yhä jatkuvasti samanlaisia.

Joka aamu valtasi heidät ensiksi puhtauskiihko, joka tarttui heihin aamuhuudosta alkaen. Tuskin valveilla näki heidän hyppivän, kiiruhtavan mitä pikemmin alkamaan suursiivouksen. Aivan alasti, tupsulakki päässä, tai sitten puettuina taistelutrikoihin (pieni kaulasta riippuva kudottu kangaspala, melkein kuin pienen lapsen leukalappu) kiiruhtivat he valelemaan vedellä joka paikan. Pumput ruiskusivat, vesisaaveja heitettiin kaikin voimin. He kiiruhtivat heitellen vettä toistensa jaloille ja selkään; aivan vettä valuvina kaasivat he kaiken kaikki pestäkseen. Sitten hankasivat he kantta, joka jo oli aivan valkea, hiekalla, harjoilla, raapimilla saadakseen sen vielä valkeammaksi.

Heidät keskeytettiin, kun oli lähetettävä heidät raakapuille jotain aamumanöveriä varten, höllentämään etupurjeen reiviä tai korjaamaan purjeiden asentoa. Silloin pukeutuivat he kiiruusti, tavan vuoksi, ennen kuin kiipesivät ylös, ja toimittivat nopeasti vaaditun liikkeen kiireissään päästä alas huvittelemaan vedessä.

Tässä puuhassa käsivarret vahvenivat ja rinnat pullistuivat; sattuipa sellaistakin, että jalat kiipeemisen tottumuksesta muuttuivat tarttuviksi kuin apinoiden kädet.

Noin kahdeksalta oli pesuajan määrä loppua määrätynlaiseen rummun päristykseen. Silloin, sillä aikaa kuin paahtava aurinko kuivasi hyvin nopeasti heidän huuhtelemansa esineet, alkoivat he kiillottaa; kuparien, rautaosien, pienten solkienkin tuli loistaa peilikirkkaina. Jokainen asettui pienen hihnapyörän, pienen esineen ääreen, jonka ulkonäkö oli hänelle uskottu ja kiillotti sen huolellisesti peräytyen joskus ymmärtäväisin ilmein nähdäkseen joko se välkkyi ja näyttikö se hyvältä. Ja näiden suurten lasten ympärillä oli maailma, aina sama sininen ympyrä, heltymätön sininen ympyrä, välkkyvä syvä erämaa, jolla ei ollut äärtä, missä mitään ei muuttunut, missä mitään ei tapahtunut.

Ohitsemme ei kulkenut muuta kuin vallattomia lentokalaparvia, niin nuolen nopeita, että näki vain kiiltävät siivet, ja siinä kaikki. Niitä oli monta lajia: ensin suuria, sinertävän teräksen värisiä; ja sitten pieniä, harvinaisempia, jotka väriltään vivahtivat malvan ja pionin kukkiin. Niiden punertava lento hämmästytti, ja kun aioit ruveta katselemaan niitä oli se liian myöhäistä: pieni vesiläikkä värähteli vielä ja säkenöi auringossa kuin luotisateessa. Siinä ne olivat sukeltaneet veteen, mutta siinä ei niitä enää ollut.

Joskus halkoi fregatti — suuri salaperäinen lintu, joka on aina yksin — tavattoman korkealla ilman ääriä, ohjaten suoraan kapeilla siivillään ja saksimaisella pyrstöllään, kiiruhtaen kuin pyrkisi se päämäärään. Silloin näyttelivät matruusit toisilleen outoa matkustajaa, seurasivat sitä silmillään niin kauan kuin se oli näkyvissä, ja sen ohikulku merkittiin laivan päiväkirjaan.

Mutta laivoja, ei koskaan! Nuo Etelän meret ovat liian suuret, siellä ei kukaan tapaa toistaan.

Kerran oli tavattu pieni valtameren saari, jota valkea korallivyö ympäröitsi. Siellä asuvat naiset olivat lähestyneet ruuhillaan laivaa ja päällikkö oli antanut heidän nousta laivaan arvaten heidän tulonsa syyn. Heillä oli kaikilla ihmeteltävä vartalo, hyvin villit silmät tuskin avoimina liian raskaiden luomien välissä, hyvin valkeat hampaat, jotka heidän nauraessaan näkyivät kokonaan. Hyvin monimutkaiset piirrokset heidän punaisen vasken värisellä ihollaan muistuttivat hyvin monimutkaista, sinistä pitsiverkkoa.

Heidän käyntinsä oli keskeyttänyt päiväksi matruusien pidättyväisyyden. Ja sitten oli taas saari paennut tuskin nähtynä valkeine hiekkarantoineen ja vihreine palmuimeen, aivan pienenä, keskellä vesien suurta erämaata, eikä sitä ajateltu sen enempää.

Laivalla ei ollut ollenkaan ikävä. Työt ja huvit täyttivät päivän aivan riittävästi.

Määrätyillä tunneilla, meripalvelustaulukon edeltäpäin määrääminä päivinä, saivat matruusit avata kangassäkkinsä, missä heidän tavaransa olivat. — Sitä sanottiin säkeillä käymiseksi. Silloin levittivät he kannelle kaikki pikku tavaransa, jotka olivat ahdetut säkkeihin koomillisella huolella ja Primauguet'n kansi näytti yht'äkkiä kauppatorilta. He aukaisivat ompelupönttönsä, panivat järjestykseen tyvin taitavasti veistellyt ompelulaitteet korjatakseen vaatteensa, joita ainainen liikunto ja lihasten voima nopeasti kulutti. Oli meripoikia, jotka riisuutuivat aivan alasti vakavasti korjatakseen paitansa, toisia, jotka silittivät suuria kauluksiaan merkillisen menettelytavan avulla — istumalla pitkän aikaa niiden päällä; toisia, jotka ottivat kirjoituslaatikoistaan kellastuneita, rypistyneitä paperipaloja, joiden leimat viittasivat Bretagnen tai baskien maan kaukaisimpiin nurkkiin, ja alkoivat lukea äijien, sisarten, morsianten kirjeitä, heidän, jotka asuivat kotimaan kaukaisissa kylissä.

Ja sitten kuului hyvin erikoinen, pärisevä pillinpuhallus, joka sanoi: "Kootkaa säkit!" ja kaikki katosi kuin taikasanalla, kokoon käännettynä, sullottuna takaisin ruuman pohjalle, numeroituihin arkkuihin, jotka ankarat varastomiehet sulkivat rautaketjuilla.

Heitä katsellessa olisi saattanut erehtyä, heidän kärsivälliset, järkevät ilmeensä nähdessään, jollei olisi paremmin tuntenut heitä. Nähdessään heidät niin vajonneina pikku tyttöjen hommiin, nukkemaisten tavarain purkamiseen, oli mahdotonta kuvitella mihin kaikkeen nuo nuoret miehet kykenisivät kerran maihin päästyään.

Päivässä oli vain yksi välttämättömän surullinen hetki. Se sattui silloin, kun iltarukous oli lausuttu, kun bretonin ristinmerkit olivat tehdyt, ja kun aurinko oli laskenut; sillä hetkellä ajatteli varmasti moni heistä isänmaataan.

Näissäkin ihmeteltävän valon maissa on päivän ja yön välillä tuo epämääräinen hetki, joka on surullinen. Näinä hetkinä näki matruusien kasvojen tahtomatta kääntyvän viimeistä valojuovaa kohti, joka viivytteli lännen puolella, hyvin alhaalla, melkein veden reunaviivaa kosketellen.

Juovalla oli omat värivivahduksensa: Aivan näköpiirin yläpuolella paloi ensin tumma puna, hiukan kellahtava ylempänä; hiukan vaalean vihreää, vähäinen fosforiviiva, ja sitten suli se kohoten sammuneeseen harmauteen, varjon ja pimeyden vivahduksiin. Surullisen kellan viimeiset läikkeet viipyivät vielä merellä, joka vielä loisti siellä täällä ennen kuin sai yön himmeän värin. Tuossa päivän viimeisessä, vinossa silmäyksessä, jonka se heitti autioihin syvyyksiin, oli jotain synkkää, ja huolestuit tahtomattasikin vesien äärettömyyttä ajatellessasi. Se oli sisäisten kapinoiden ja sydämen ahdistuksen hetki. Se oli hetki, jolloin matruuseilla oli epäselvä aavistus siitä, että heidän elämänsä oli omituista ja luonnonvastaista, jolloin he ajattelivat eristettyä, hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Joku kaukainen naiskuva kulki heidän silmiensä ohi, herpaisevan viehätyksen, suloisen hellyyden ympäröimänä. Tai uneksivat he, aistien äkillisen häiriön vallassa, mielettömistä hekuman ja alkohoolin juhlista, saadakseen vahinkonsa korvatuksi ja huumautuakseen ensi kerran kun heidät laskettaisiin vapaiksi maissa.

Mutta sitten saapui oikea yö, lämpimänä, tähtivaloisena, ja satunnaiset vaikutelmat unohtuivat; kaikki matruusit tulivat istumaan tai loikoilemaan laivan keulapuolelle ja alkoivat laulaa.

Laivalla oli märssymiehiä, jotka osasivat pitkiä, hyvin kauniita lauluja, joiden kertosäkeet kuorossa toistettiin. Äänet olivat kauniita ja raikuvia öiden kaikuvassa hiljaisuudessa.

Siellä oli myöskin vanha aliupseeri, joka aina kertoi pienelle, tarkkaavaiselle kuulijakunnalle loppumattomia juttuja. Ne olivat seikkailuja, jotka hyvin varmasti olivat kerran tapahtuneet jollekin komealle märssymiehelle, jonka rakastuneet prinssessat olivat vieneet linnoihinsa.

Ja Primauguet viilsi yhä vettä piirtäen jälkeensä pimeässä epäselvän, valkean vahtoviivan, joka vähitellen haihtui kuin meteorin pyrstö. Se kulki kaiket yöt levähtämättä ja nukkumatta, vain sen suuret siivet kadottivat iltaisin lokkimaisen valkeutensa ja taivaan hämärää valoa vasten piirtelivät ne jyrkin viivoin outoja varjokuvia kuin yölepakon siipien kaarteita ja niveliä.

Mutta kulki se kuinka hyvänsä, aina oli se keskellä samaa, suurta ympyrää, joka itkuisesti näytti uudistuvan, venyvän ja seuraavan sitä.

Joskus oli tuo ympyrä aivan musta ja sen horjumaton ääriviiva piirtyi selvästi, joka puolella pysähtyen taivaan ensimäisiin tähtiin, tai sitten lievensivät kaikki yhteen sulattavat höyryt äärettömiä ääriviivoja. Silloin tuntui siltä, kuin olisimme kulkeneet harmaansinisen, tahdikkaan pallon sisällä, jonka pakenevia pintoja ei koskaan ihmeekseen kohdannut.

Avaruus oli täynnä veden hiljaista loisketta, avaruus kohisi aina loppumattomasti, mutta jatkuvasti ja melkein hillitysti. Siitä lähti voimakas, käsittämätön ääni, niin kuin tuhatsoittimisesta orkesterista, joiden kieliä soittajat hiljaa hipaisevat hyvin salaperäisesti.

Joskus rupesivat etelän tähdet loistamaan hämmästyttävän kirkkaasti, suuret nebulosat säihkyivät kuin helmiäistomu, yön kaikki vivahdukset näyttivät läpikuultavina syttyvän outoon valoon, olisit luullut olevasi keskellä taikamaailmaa sillä hetkellä kun kaikki kirkastuu suuremmoiseen ylistykseen ja silloin sanoit itseksesi: Miksikä loistavat kappaleet noin, mitä tulee tapahtumaan? mitä siellä on? — — Mutta ei, ei tapahtunut mitään, koskaan, troopillinen seutu vain oli sellainen. Ympärillämme oli vain autio meri ja ainainen, ympyränmuotoinen avaruus, täydellisesti tyhjänä.

Nuo yöt olivat todellakin ihania kesäöitä, suloisia, suloisia, suloisempia kuin ihanimmat kesäkuun yömme. Ja ne tekivät hiukan levottomiksi kaikki nuo miehet, joista vanhimmat eivät olleet kolmenkaan kymmenen ikäisiä — — —

Nuo lämpimät hämärät toivat mukanaan rakkauden ajatuksia, joista ei olisi välittänyt. Olit lamautumaisillasi yhä vielä häiriötä tuottavissa unissa, tunsit tarvetta avata sylisi jollekin syvästi kaivatulle ihmisolennolle, puristaa häntä tuoreella, voimakkaalla, loppumattomalla hellyydellä. Mutta et tavannutkaan ketään, et mitään — — — Täytyi terästyä, pysyä yksin, kääntyä toiselle kyljelleen puukannen kovilla laudoilla, ajatella muuta, alottaa laulu — — ja silloin helisivät kauniit, iloiset tai surulliset sävelet vielä voimakkaammin meren tyhjyyden keskellä.

Kuitenkin oli keulakatolla hyvä olla ulapalla valvottaessa;, siellä sai täysin rinnoin hengittää yön raittiita tuulahduksia, neitseellisiä vihureja, jotka eivät koskaan olleet kulkeneet maan yli, jotka eivät tuoneet mukanaan mitään elimellistä, joilla ei ollut mitään tuoksua. Kun lepäili siinä, kadotti vähitellen tietoisuuden kaikesta paitsi nopeudesta, joka aina tuntuu huvittavalta silloinkin kun ei ole päämäärää, eikä tiedä minne matka vie.

Matruuseilla ei ollut päämäärää, he eivät tienneet, minne matka vei. Ja mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan, kun heillä ei missään ollut lupa astua maihin? He eivät tienneet nopean kulkumme suuntaa, eikä erämaiden loppumatonta syvyyttä, missä he olivat. Mutta heistä oli hauskaa kulkea hyvin nopeasti suoraan eteenpäin sinertävässä pimeydessä, ja tuntea liitävänsä. Laulellen iltalaulujaan katselivat he kokkapuuta, joka aina syöksyi eteenpäin kaksine pienine sarvineen kuin jännitetty jousi, ja se hyppeli merellä joskus lipaisten kuohuvaa vettä kevyesti kuin lentokala.