LII.

Yves näyttäytyi vihdoinkin kulkien suorana, rinta korkealla, mutta katse ilmeettömänä, harhailevana. Hän näki vaimonsa, mutta kulki ohi kuin ei olisi tietävinäänkään heittäen häneen ilkeän, samean silmäyksen.

Se ei ollut enää hän — niin kuin hän itse jälkeenpäin sanoi niinä hyvinä katumuksen hetkinä, joita joskus sattui.

Se ei tosiaankaan ollut hän: se oli villipeto, jonka juopumus herätti, kun hänen oikea sielunsa oli hämärtynyt ja kadonnut.

Marie varoi sanomasta sanaakaan, lausumasta edes moitettakaan, pidättyen pyytämästäkin. Yves'lle ei saanut sanoa mitään noina hetkinä, jolloin hänen päänsä oli sekaisin: hän olisi lähtenyt takaisin. Marie tiesi sen; hänen oli pakko olla hiljaa.

Marie seurasi häntä sateessa, pää kumarassa, vetäen kädestä pikku Pierreä, joka koetti itkeä vielä hiljemmin nähtyään isänsä, ja jonka pienet jalat kastuivat lammikoiden liassa. Kuinka oli äiti sallinut hänen kävellä näin, viedä hänet ulos ennen päivän nousua? Mitä hän ajatteli? oliko hän päästä pyörällä? — — — Ja äiti otti hänet syliinsä, lämmittäen häntä ruumistaan vasten, suudellen häntä raikkaasti.

Yves oli kulkevinaan oven ohi, näön vuoksi — karkeaa pilaa! — sitten hän katseli vaimoaan takanansa hymyillen tyhmää hymyä, joka tuntui ilkeältä aivan kuin sanoakseen. "Tein vain pilaa sinusta, mutta näethän, että minä menen kotiin."

Marie seurasi häntä kaukaa, piiloutuen pimeän porraskäytävän seinän suojaan, koettaen painua pieneksi, nöyräksi. Onneksi ei vielä ollut valoisaa, eivätkä naapurit vielä olleet valveilla ollakseen hänen häpeänsä todistajina.

Hän astui Yves'n jälkeen heidän huoneeseensa ja sulki oven.

Tulta ei ollut, sydäntä ahdistava kurjuuden tuntu!

Sytytettyään kynttilän huomasi Marie, että Yves taas oli repinyt uudet vaatteensa, jotka hän jo kerran oli korjannut suurella huolella; hänen leveä, sininen kauluksensa oli ryppyinen ja tahraantunut, ja hänen raitainen villapaitansa oli auki rinnalta neuleen ratkettua.

Hän kulki edestakaisin kierrellen kuin vangittu peto, siirrellen, kaadellen äkäisesti Marien järjestämät huonekalut, heitellen, menemään hänen säästämänsä leipäpalaset.

Pantuaan lapsen vuoteeseen ja peitettyään hänet hyvin, oli Marie puuhailevinaan taloustoimissa. Täytyi koettaa olla luonnollisen näköinen tällaisessa tapauksessa, sillä jos näytti siltä, että häntä ajateltiin, suuttui Yves äkkiä kuin veren hajuun päässyt peto ja tahtoi taas lähteä. Ja kun hän kerran oli sanonut: "Nyt minä menen, nyt minä menen tovereitten luo!" lähti hän julman härkäpäisesti, eivätkä voimat, ei rukoukset, eikä kyyneleet saattaneet pidättää häntä.