LXXXI.

Marie oli vavisten noussut portaita hänen takanaan, hän oli nähnyt Yves'n tulevan.

Kaksi päivää oli hänellä ollut aikaa tarkastella onnettomuutta joka puolelta.

Hän ei ollut tahtonut mennä kyselemään toisilta merimiehiltä niin kuin juoppojen vaimoparat tavallisesti tekevät, saadakseen heiltä tietää oliko Yves palannut laivaansa. Hän ei tiennyt miehestään mitään ja hän odotti, valmiina kaikkeen.

Ehkäpä Yves ei palaisikaan. Hän oli valmistautunut siihen niin kuin muuhunkin ja ihmetteli saattaessaan ajatella sitä niin kylmäverisesti. Siinä tapauksessa oli hänellä suunnitelma valmiina: Hän ei palaisikaan Toulveniin peläten nähdä heidän pientä, alotettua taloaan, peläten myöskin kuulevansa vanhempiensa joka päivä kiroavan Yves'n nimeä, jos he ottaisivat hänet huostaansa. Ei, kaukana Goëlon puolella oli vanha nainen, joka muistutti Yves'a, ja jonka piirteet nyt näyttäytyivät hänelle hyvin lempeinä. Hänen ovelleen menisi Marie kolkuttamaan. Hän olisi suopea hänelle, koska hän oli äiti. Hän voisi puhua vihatta poissa olevasta, he eläisivät siellä, molemmat hyljättyinä yhdessä ja vartioisivat pikku Pierreä, pidättääkseen yhdistetyillä ponnistuksilla tuota viimeistä, ettei ainakaan hänestä tulisi merimiestä.

Ja sitten tuntui hänestä, että jos Yves, ehkäpä monenkin vuoden kuluttua tahtoisi karkurina lähestyä omaisiaan, palaisi hän sinne pieneen maan nurkkaan, Pilouherzeliin.

Hän oli edellisenä yönä nähnyt outoa unta Yves'n paluusta, kaikki tapahtui kaukana, tulevina vuosina, ja hän itsekin oli jo vanha. Yves saapui illalla Plouherzelin majaan, vanhana hänkin, muuttuneena, kurjana, ja pyysi häneltä anteeksi. Hänen takanaan olivat tulleet sisään Goulven ja Gildas, hänen veljensä ja toinen Yves, joka oli suurempi kuin kaikki toiset, jolla oli aivan valkeat hiukset, jotka laahasivat hänen jaloissaan merenruokotupsuina. Vanha äiti otti heidät vastaan kovailmeisine kasvoineen. Hän kysyi hyvin synkällä äänellä:

— Kuinka olette te kaikki täällä? Minun mieheni kuoli kai merellä jo kuusikymmentä vuotta sitten. — — — Goulven on Amerikassa. — — —

Gildas kuopassaan hautausmaalla. — — — Kuinka olette te kaikki täällä?

Silloin oli Marie herännyt pelkoonsa, ymmärtäen, että kuolleet häntä ympäröivät.

Mutta tänä iltana oli Yves palannut elävänä ja nuorena, hän oli tuntenut pimeällä kadulla hänen suoran vartalonsa ja joustavan käyntinsä. Ajatellessaan, että hän saisi nähdä hänet ja että hänen kohtalonsa ratkaistaisiin, olivat koko hänen rohkeutensa ja kaikki hänen suunnitelmansa hyljänneet hänet. Hän vapisi yhä enemmän rappuja noustessaan. — — Ehkäpä hän oli yksinkertaisesti viettänyt nämä kaksi päivää laivalla ja palasi nyt tavallisuuden mukaan, ja ehkä kaikki taas kerran järjestyisi. Hän pysähtyi astuimilla pyytääkseen nopealla rukouksella Jumalalta, että se olisi totta.

Kun hän avasi oven oli Yves todella siellä, heidän huoneessaan istuen kehdon ääressä nukkuvaa poikaansa katsellen.

Pikku Pierre parka nukkui hyvää, rauhallista unta siteensä yhä otsallaan, mihin rautakulma oli häntä haavoittanut.

Heti kun hän oli tullut sisään kalpeana, sydämen kolkuttaessa niin voimakkain sykähdyksin että koski, näki hän heti, ettei Yves ollut juonut alkohoolia. Yves oli kohottanut katseensa häneen ja se oli kirkas ja sitten oli hän nopeasti painanut päänsä alas ja jäi kumaraan poikansa kehdon yli.

— Onko hän ollut hyvin kipeä? kysyi Yves puoliääneen, hitaasti, niin rauhallisesti, että se hämmästytti ja pelotti.

— Ei. Minä hain lääkärin haavaa sitomaan. Hän sanoi, ettei siihen jäisi jälkeä. Pierre ei itkenyt ollenkaan.

He seisoivat siinä mykkinä, toinen toisensa edessä. Yves istui yhä kätkyen ääressä ja Marie seisoi kalpeana ja vavisten. He eivät enää olleet vihoissaan toisilleen, ehkäpä he rakastivatkin toisiaan, mutta nyt oli korjaamaton tapahtunut ja se tuli liian myöhään. Marie katseli pukua, jota hän ei ollut koskaan nähnyt Yves'lla: mustaa liinapaitaa ja kangaslakkia. Miksi nuo vaatteet? Ja maassa hänen vieressään tuo käärö, josta pilkisti sinisen kauluksen reuna? Se näytti sisältävän hänen matruusitavaransa, jotka hän oli ikuisiksi ajoiksi jättänyt aivan kuin oikea Yves olisi kuollut. Hän tohti kysyä:

— Menitkö laivaan toissa päivänä?

— En!

Taas hiljaisuus. Marie tunsi hädän yhä suurenevan.

— Kolmeen päivään et sinä ole käynyt laivalla?

— En!

Silloin ei hän enää uskaltanut puhua peläten käsittävänsä kauhean seikan, tahtoen pidättää minuutteja, nekin hetket, jotka epävarmuus ja hätä täytti, koska Yves vielä oli siinä hänen edessään, ehkäpä viimeistä kertaa.

Lopuksi pääsi kalvava kysymys hänen huuliltaan:

— Mitä sinä sitten aiot tehdä?

Hiljaisella äänellä, yksinkertaisesti, peruuttamattomien päätöksien rauhalla pudotti Yves tuon raskaan sanan:

— Karkaan! — —

Karata! — — — Niin, sen hän juuri oli arvannut viimeisinä sekunteina nähdessään puvun muutoksen, tuon pienen käärön matruusin tavaroita, jotka olivat huolellisesti käärityt liinaan.

Hän oli peräytynyt tuon sanan painosta nojaten selkänsä takana seinään käsillään, kurkussa kuristus. Karkuri! Yves! — — Hukassa! Hänen päänsä läpi kulki Goulvenin, Yves'n veljen ja kaukaisten merien kuva, merien, joilta matruusit eivät koskaan palaa. Ja koska hän tunsi voimattomuutensa tuon hänet masentavan tahdon edessä, jäi hän siihen, sanattomaksi.

Yves oli alkanut puhella hänelle hyvin lempeästi osoittaen synkän rauhallisesti mukaan tuotua pientä kääröä:

— Niin, Marie parka, huomena, minun laivani lähdettyä, lähetät sinä tämän perille, ymmärräthän?

Ei tiedä! — — — jos minut saataisiin kiinni — —

— Rikos on aina raskaampi, jos vie muassaan valtion tavaroita! Ja tässä ovat etukäteen saamani rahat. — — — Te palaatte Toulveniin. — — —

Oh, minä lähetän sinulle rahoja sieltä kaukaa, kaiken mitä ansaitsen. Tiedäthän, etten minä enää tarvitse paljoa. Me emme enää tule näkemään toisiamme, mutta sinä et saa tulla liian onnettomaksi — — — niin kauan kuin minä elän.

Marie tahtoi kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, pidättää häntä kaikin voimin, taistella, tarttua häneen, kun hän lähtisi, mieluummin laahautua portaille — — — kadullekin. — — Mutta ei, jokin naulasi hänet paikoilleen: ensiksi tietoisuus, että kaikki olisi turhaa ja sitten arvoasema, tässä, heidän nukkuvan poikansa vieressä. — — — Ja hän jäi liikahtamatta seisomaan seinää vasten.

Yves oli pannut kaksisataa frangia suurina hopearahoina pöydälle, hänen viereensä. Siinä oli hänen ennakkomaksunsa, kaikki mitä oli jäänyt jälelle kun halvat vaatteet oli maksettu. Yves katseli häntä nyt syvin, hyvin lempein katsein ja hän pyyhkeili liinahihallaan poskille vuotaneet kyyneleet.

Mutta siinä oli kaikki, mitä hänellä oli Marielle sanottavaa. Ja nyt saapui äärimmäinen hetki. Kaikki oli lopussa.

Hän kumartui vielä viimeisen kerran poikansa puoleen, kohotti sitte korkean vartalonsa ja nousi lähteäkseen.