C.
Eino Palola translation
Ajan kello jatkaa kulkuaan, kulkeepa hyvin nopeastikin. Lomaviikkoni loppuu kohta.
Jokapäivä metsässä. — Loistavan kaunis ilma. — Kanervat, sormisienet, punaiset lehdokit, kaikki kukkivat.
Sunnuntaina oli suuri armojuhla; kaikkein kuuluisimpia tällä puolen Bretagnen. Sitä vietettiin Notre Dame de Bonne Nouvelle'n luona, kirkon, joka on yksin metsien keskellä aivan kuin se olisi sinne nukahtanut ja unohdettu keskiajalta saakka.
Eilen, lauantaina olimme me sattumalta istuutuneet varjoon, kirkon luo, Yves, pikku Pierre ja minä keskipäivän suuren rauhan aikana. Hyvin hiljainen paikka, jonka yläpuolella satavuotiset tammet ja lehmukset kietoivat yhteen paksut, sammaleiset oksansa kuin käsivarret.
Kaksi naista oli saapunut, toinen nuori, toinen hyvin vanha ja raihnas. He olivat puetut rospordenilaiseen tapaan ja olivat nähtävästi kulkeneet pitkän matkan. Heillä oli suuret avaimet käsissään.
He aikoivat avata vanhan pyhäkön, joka on suljettu ympäri vuoden ja valmistaa alttarin huomista juhlaa varten.
Kirkon ikkunoiden ja puiden vihreässä puolihämärässä näimme heidän puuhailevan vanhojen mies- ja naispyhimysten ympärillä tomuttaen ja pyyhkien niitä, ja lakaisevan sitten kalkin ja pölyn peittämän kivipermannon.
Neitsyt Marien jalkojen juureen oli säälistä asetettu kuolleen kallo, joka oli löydetty maan sisästä metsässä. Haljennut, vihertynyt kallo katseli meitä kappelin perältä kahdella mustalla silmäkuopallaan.
— Sano, kummi, mikä tuo on? — — — Onko se löydetty maasta tuo möhkäle, sano?
Pikku Pierrelle tuottaa hämärää huolta tuo esine, jollaista hän ei ole koskaan ennen nähnyt, ikäänkuin se olisi hänelle kamalien, maan alla asuvien esineryhmien ensimäkien ilmestysmuoto. — — —
Hiukan surumielinen, mutta erinomainen ilma tuona armojuhlapäivänä.
Kymmenen tuntia ovat säkkipillit soineet kappelin edessä suurten tammien alla — ja gavotit ovat pyörineet sammalikossa.
Minä en tiedä mikä tekee bretonilaiset kesät surumielisiksi, en tiedä kuinka sanoisin. Se on kai monenlaisten seikkojen yhteisvaikutus: noiden pitkien, lämpimien päivien viehätys, päivien, jotka ovat harvinaisempia kuin muualla ja nopeammin kuluvia; korkeat, tuoreet heinikot, joissa on ylenpalttisesti värikkäitä kukkia, ja sitten tunne nukkuvasta menneisyydestä, joka on levinnyt kaikkialle.
Vanha Toulvenin paikkakunta, suuret metsät, joissa on mustia kuusia, Pohjolan puita, tammien ja saarnien seassa; bretonilaiset maaseudut, jotka aina näyttävät olevan menneisyyteen uponneet. — —
Suuret kivet, joita peittää harmaa naava, hieno kuin vanhusten parta, kentät, missä grafiitti silloittaa vanhan maanpinnan, joka kasvaa täynnänsä punertavia kanervia.
Tuo seutu tuo minulle rauhan, tyytymyksen vaikutelmia; kaihoa täydelliseen lepoon sammaleen alla metsäkappeleiden juurella. Ja Yves'n mielessä on tuo paljon hämärämpää, paljon selittämättömämpää, mutta myöskin paljon voimakkaampaa niin kuin minunkin sielussani lapsena ollessani.
Kun näkee meidät näin kahden istumassa täällä metsässä, kesän kauniiden päivien rauhan keskellä, ei saata kuvitellakaan minkälaisia nuoria miehiä me olemme saattaneet olla, minkälaista elämää me olemme viettäneet, mitä kauheita kohtauksia meidän välillämme ennen on tapahtunut, ensi hetkellä, kun meidän molempien hyvin samanlaiset ja hyvin eriävät luonteemme ovat iskeneet yhteen.
Joka ilta, lyhyinä hämärän hetkinä leikitään pikku Pierre'n kanssa toulvenilaista leikkiä, jossa toisiaan leuasta pitäen kerrotaan pitkä juttu nauramatta: "Kiven parran kautta, oletpa kiinni. Kuka meistä ensiksi nauraa, j.n.e." Tässä leikissä menettää pikku Pierre aina.
Sitten seuraa voimistelu. Yves harjoittelee poikaansa käännellen ja pyöritellen häntä, pää alhaalla, jalat ilmassa nostaen häntä käsivarsista hyvin korkealle: "Sanoppa, pikku Pierre, milloin ovat sinun käsivartesi sellaiset kuin minun? Vastaa toki: Ei koskaan! Minun käsivarteni eivät koskaan tule sellaisiksi kuin sinun; en saa kokea kylliksi kovaa, varmasti."
Ja kun Yves, tukka aivan pörröllään, meluamiseen väsyneenä, sanoo siistien itseään, kaikkein vakavimmalla, komeimmalla sävyllään: "Pikku Pierre on lopettanut voimistelunsa tällä kertaa", tulee pikku Pierre minun luokseni hymyillen tuota hymyä, mikä saa antamaan hänelle kaiken, mitä hän tahtoo: "Nyt on sinun vuorosi kummi", eikö niin? Ja voimistelu alkaa uudelleen.