XLVI.

Kesäkuun yö laskeutui hiljaa, hyvin tyynenä ja äänettömänä, Bretagnen maan yli. Uurretulla tiellä näki tuskin mitään.

Vanha Corentin Keremenen oli todella jo palannut peltotöistään ja odotti meitä ovella. Hänellä oli ollut aikaa muuttaa pukuakin: hän oli pannut päähänsä hopeasolkisen, leveän hattunsa ja ylleen siniverkaiset juhlaliivinsä, jotka olivat koristetut metallihelyillä ja selkämys pyhää sakramenttia esittävällä koruompelulla.

— — — Mökissä oli iloista hälinää, suuren päivän tuntu. Vaskiset kynttiläjalat palavat pöydällä, jota peittää valkoinen liina. Kirstut, jakkarat ja vanhat tammipuiset laudoitukset loistavat kuin peilit; tuntee että Yves on ollut siellä tekemisissä.

Kynttilät eivät valaise kauvas ja mökissä on pimeitä nurkkia. Siellä liikkuu hyvin suurta ja valkoista: naisten leveäsiipiset päähineet ja poimuiset kaulukset. Muuten ovat nurkat hyvin pimeät. Valo kuolee väristen seinien graniittimöhkäleillä, epäsäännöllisillä ja ajan tummentamilla vuoliaisilla, jotka kannattavat katto-olkia. Nuo katto-oljet ja karkea graniitti tuovat yhä bretonilaisiin kyllin alkuperäisten aikojen tunnun.

— — — Pöydälle tuodaan hyvä, höyryävä liemi ja me istuudumme ympärille, Yves oikealle, Anne vasemmalle puolelleni.

Illallinen on muhkea: Monta kananpoikaa erilaisine kastikkeineen, pannukakkuja, kinkku- ja sokeroituja omeletteja, viiniä, ja kullan kellertävää siideriä, joka kuohuu lasissamme.

Yves sanoo minulle erikseen, kuiskaamalla: — Minun appeni on oikein kunnon mies ja anoppini Marianne myöskin. Ette voi kuvitella miten kunnon eukko hän on! Pidän paljon apestani ja anopistani.

Illalla tuopi nuori tyttö kylästä äsken tärkättyjä, hyvin kankeita tavaroita. Anne kiiruhtaa sulkemaan ne kaikki arkkuun sill'aikaa kun Yves iskee minulle salamyhkää silmää sanoen:

— Olin kyllä arvannut mitä ne olivat: juhlapäähine ja suuri, tuhatpoimuinen kirjailtu kaulus, jotka tulevat koristamaan Annea huomenaamuisessa juhlassa.

Minulla on omasta puolestani paljon pieniä kääröjä, jotka tahdon huomaamatta saada esiin arkustani Yves'n avulla: makeisia, sokeriin keitettyjä hedelmiä, kultainen risti naiskummille. Mutta Annekin on nähnyt kaiken tuon silmäkulmallaan ja naurahtelee. Sitä pahempi! Ja onhan mahdotonta toimia salaa asunnossa, jossa on vain yksi ovi, ja yksi ainoa huone kaikille.

Pikku Pierre, yhä pyöreänä kuin pronssinen vauva, nukkuu yhä samassa asennossa, käsi nyrkissä leuvan alla. Koskaan ei äsken syntynyt vauva ole ollut niin sievä ja kiltti.

— — — Kun minä jätän hyvästit kaikille, nousee Yves'kin lähteäkseen saattamaan minua kylään, missä minä nukun majatalossa.

— — — Ulkona ontevalla polulla oksien alla, oli aivan pimeä, siellä verhoo kulkijan kaksinkertainen pimeys, suurten puiden ja yön varjo.

Metsän rauha on sellaista, mihin me emme enää olleet tottuneet. Eikä mertakaan ole lähellä. Toulvenin seutu on siitä hyvin kaukana. Me kuuntelemme; meistä tuntuu, että meidän pitäisi kuulla sen tuttu kohina kaukana; mutta ei, kaikkialla on hiljaista. Vain tuskin kuuluvaa kohinaa tiheän vehreyden keskellä, hienoa, avautuvien siipien suhinaa, lintujen hiljaista liikahtelua, kun ne näkevät pieniä unia nukkuessaan.

Kurjenpolven tuoksu tuntuu yhä; mutta yön mukana on tullut lisäksi läpitunkevaa viileyttä, sammalten, maan, bretonilaisen kosteuden tuoksua.

Koko tuo nukkuva maaseutu, kaikki nuo meitä ympäröivät metsäiset kukkulat, kaikki nukkuvat puut, koko tuo rauha painostaa meitä. Me tunnemme olevamme hiukan vieraita kaiken tuon keskellä, ja meiltä puuttuu meri, meri, joka sanalla sanoen on suuri, avoin tila, vapaa kenttä, jolla me olemme tottuneet juoksemaan.

Yves tajuaa nuo vaikutelmat ja ilmaisee ne minulle naivilla tavalla, omalla, erikoisella tavallaan, jota tuskin kukaan muu kuin minä saattaa käsittää. Onnensa keskellä häiritsee häntä tänä iltana huoli, melkeinpä katumus, että on ajattelematta kiinnittänyt kohtalonsa tähän kaukaiseen majaan.

Ja sitten tapaamme me ristin, joka pimeässä ojentelee harmaita käsivarsiaan, ja me ajattelemme kaikkia noita vanhoja graniittikappaleita, jotka sijaitsevat siellä täällä ympärillämme, eristettyinä keskellä saaristometsiä, ja joissa kuolleiden henget valvovat — — —