LXXIII.

Brest, 9 p. heinäk. 1881.

Saavuimme kuitenkin perille kaikesta huolimatta ja nyt on minun viimeinen vartiopäiväni laivassa; huomena minä lähden.

Me olemme taas Brestin sataman perällä, mihin meidän Sèvremme silloin tällöin tulee, pysähtyen liikkumattomana kahden korkean seinän väliin. Meidän ylitsemme kohoo korkeita, kolkkoja rakennuksia, meidän ympärillämme kannattavat alkuvuoren kerrostumat valleja, vartioteitä, raskasta, graniittista röykkiötä, joka huokuu kosteutta ja ikävyyttä.

— Minä osaan ulkoa tuon kaiken.

Koska nyt on heinäkuu on siellä täällä sormisieniä, punaisia kukkaryhmiä, jotka paikka paikoin tarttuvat harmaisiin kiviin. Nuo vallien punaiset kukkaset, ne ovat ainoat kesän merkit auringottomassa Brestissä.

Minä iloitsen kuitenkin tavallani lähdöstä — —

— Täällä Bretagnessa vaivaa minua kaikesta huolimatta surumielinen ahdistus, minä tunnen sen nyt, ja kun minä ajattelen minua odottavaa uutta ja tuntematonta, tuntuu minusta, että minä lähtiessäni herään jonkunlaisesta unesta. — — — Minnehän minut lähetetään? Ken tietää? Epäilemättä jonnekin auringonmaihin, missä minusta tulisi uusi minä toisenlaisin aistein, ja jossa minä taas unohtaisin sen mitä muualla rakastin.

Mutta Yves parkani ja pikku Pierreni? Minä kärsin jättäessäni molemmat.

Yves parka, joka niin usein on sallinut itseään kohdeltavan hemmoteltuna ja oikullisena lapsena, hän tuhlailee nyt minulle, lähdön hetkellä, tuhansia, melkein lapsellisia huomionosoituksia, oikein tietämättä, kuinka kylliksi osoittaisi kiintymystään minuun. Ja tuollainen käytöstapa on hänen puoleltaan perin miellyttävä, siksi ettei se kuulu hänen tavalliseen luonteeseensa.

Aika, jonka nyt olemme yhdessä viettäneet jokapäiväisessä veljellisessä tuttavuudessa, ei suinkaan ole kulunut kahakoitta välillämme. Hän ansaitsee yhä vielä pahaksi onneksi jossain määrin entisen hillittömän ja kurittoman maineensa. Kaikki käy kuitenkin paljon paremmin, ja jos olisin saanut pitää hänet lähelläni, olisin minä pelastanut hänet.

Päivällisen jälkeen nousemme me kannelle tavalliselle iltakävelyllemme.

Minä sanon viimeisen kerran:

— Yves, tee minulle savuke!

Ja me alotamme säännöllisen sadan askeleen matkan Sèvren lankuilla. Siellä osaamme me ulkoa joka pienen kolon, mihin vesi kokoontuu, kaikki korokkeet, joihin jalka tarttuu ja nuoran päät, joihin kompastuu.

Taivas on pilvessä viimeisen kävelymme aikana, kuu on sumussa kostean näköinen. Kaukaa Récouvrancen puolelta kuuluvat yhä matruusien ainaiset laulut.

Me keskustelemme monenlaisista asioista. Minä annan Yves'lle monenlaisia kehotuksia, ja hän vastailee hyvin alistuvaisena monenlaisin lupauksin. On jo hyvin myöhä, kun hän lähtee luotani verkkoonsa nukkumaan.

Seuraavana päivänä keskipäivällä — laukut tuskin sulettuina, vierailut tekemättä — olen minä Yves'n ja laivatovereiden kanssa asemalla, minne he ovat tulleet minua saattamaan. Minä puristan kaikkien käsiä, luulenpa melkein, että syleilenkin heitä ja nyt olen lähtenyt.

Hiukan ennen yön tuloa saavun minä Toulveniin, jonne olen aikonut pysähtyä pariksi tunniksi jäähyväisille.

Kuinka Toulven on vihreä ja kukkaisa, tuo tuore, varjoisa seutu, Bretagnen suloisin!

Siellä odotettiin minua leikkaamaan pikku Pierren tukkaa. Mieleeni ei olisi ikänä juolahtanut, että minulle annettaisiin sellainen tehtävä. Minulle sanottiin, "että vain minä saisin hänet pysymään rauhallisena". Viime viikolla oli haetettu Toulvenin parturi, mutta pikku Pierre oli vehkeillyt niin, että sakset olivat vähällä typistää pienet korvat ja oli täytynyt luopua koko hommasta. Minä koetin sentään tehdäkseni heille mieliksi suuren naurunhalun vallassa.

Sitten kun kaikki oli lopussa juolahti mieleeni panna säilöön leikkaamani ruskea kihara ja minä vein sen mukanani, ihmetellen, että se oli minusta niin mieluinen.