XCIII.

Primauguet'lla oli rakas Yves'ni moitteeton niin kuin oli luvannutkin. Upseerit kohtelivat häntä hiukan erikoisella huomiolla hänen ryhtinsä ja käytöstapansa vuoksi, joka ei enää ollut samanlaista kuin muiden. Ja hän pysyi kaikesta huolimatta tuon raisun joukon etumiehenä, josta miehistön päällikkö sanoi ylpeästi:

— Ne, ne ovat puoleksi haikaloja; ne eivät pelkää mitään.

Hän oli taas palannut entiseen tapaansa tulla illalla, hiljaisin kissanaskelin minun huoneeseeni, niiksi hetkiksi, jolloin minä jätin sen hänen haltuunsa. Hän laittautui lukemaan minun kirjojani ja papereitani, tietäen, että hänellä oli lupa katsella kaikkea. Hän opetteli tuntemaan merikarttoja, huvittelihe merkitsemällä niihin määrätyt pisteet ja mittaamaan välimatkat. Hän kirjoitti hyvin usein vaimolleen ja sattuipa, että hänen tehtävien keskeyttämät pikku kirjeensä jäivät kulkemaan minun kirjeideni joukkoon. Löysin eräänä päivänä yhden, joka epäilemättä oli aiottu lähetettäväksi kaksinkertaisessa kuoressa, ja johon hän oli merkinnyt seuraavan, hullunkurisen osoitteen.

Rouva Marie Kermadec,

Vanhempiensa luona Trémeu'léssa, Toulvenissa, Bretagnen maassa, Susien pitäjässä, Oravien seurakunnassa, oikealla, suurimman tammen ala.

Oli vaikea kuvitella suurta Yves'ä kirjoittamassa tuollaisia pikku lapsen pakinoita.

Tämä oli hänen ensimäinen pitkä poissaolonsa avioliiton jälkeen. Kaukana ollen alkoi hän yhä enemmän ajatella tuota nuorta naista, joka jo oli paljon kärsinyt hänen tähtensä, ja joka rakasti häntä syvästi. Nyt näyttäytyi Marie hänelle, tuon välimatkan takana, aivan uudessa valaistuksessa.