LXX.

Toulven, 30 p. huhtikuuta.

Tämä tapahtuu Keremen-vanhusten mökissä eräänä huhtikuun iltana, yön tullessa. Me palaamme koko joukko kävelyltä: Yves, Marie, Anne, pikku Corentine Keltatukka ja pikku Pierre Mustamies.

Majassa paloi neljä vahakynttilää — kolme on kissan kemuissa — ja se tuottaa onnettomuutta.

Vanhalla jykevällä tammipöydällä, joka kiiltää ikäänsä, on asetettu paperia, kyniä ja hiekkaa. Penkkejä on järjestetty ympärille. Jotain juhlallista tulee tapahtumaan.

Me panemme säilöön kukka- ja ruohosatomme, joka tuo huoneeseen huhtikuisen tuoksun, ja sitten me istuudumme.

Sisään tuli vielä kaksi tärkeän näköistä mummoa. He tervehtivät niiaten niin syvään, että heidän jäykät, suuret kauluksensa nousevat aivan pystyyn, ja istuutuvat nurkkiin. Sitten tulee vielä Pierre Kerbras, Annen sulhanen. — Viimein ovat kaikki paikoillaan, ketään ei puutu.

Nyt on perhesopimusten suuri ilta, jolloin Keremenen-vanhukset täyttävät lapsilleen antamansa lupauksen. He nousevat molemmat aukaisemaan vanhan arkun, jonka koristeina Pyhä Sydän ja kukat vuorottelevat. He selailevat papereita, nostelevat vaatteita ja ottavat lopulta, aivan pohjalta, pienen säkin, joka tuntuu raskaalta. Sitten menevät he vuoteelleen, kääntävät patjan etsien jotain sen alta ja esiin tulee — toinen pussi!

He tyhjentävät ne pöydälle Yves-poikansa eteen ja nyt vierähtää niistä kauneita hopea- ja kultarahoja vanhanaikuisine kuvioineen, jotka yksitellen olivat kasaantuneet puolen vuosisadan aikana ja olivat piilossa. Ne lasketaan pieniin kasoihin: siinä ovat nuo luvatut kaksituhatta.

Nyt on vanhan tädin vuoro. Hän nousee ja tyhjentää kolmannen, pienen säkin — vielä tuhatta frangia kullassa.

Vanha naapurin emäntä esiintyy viimeksi tuoden viisisataa frangia sukan varressa. Kaikki tuo lainataan Yves'lle, kaikki tuo kasaantuu hänen eteensä. Hän kirjoittaa nimensä kahteen pieneen kuittiin valkealle paperille ja antaa ne vanhoille lainaajille, jotka niiaavat lähtiäisiksi, mutta heitä pyydetään jäämään, niin kuin tapa vaatii, juomaan lasin siideriä meidän kanssamme.

Kaikki on lopussa. Kaikki on suoritettu ilman notariota, ilman väittelyä, luottamuksella ja rehellisyydellä, jotka Toulvenissa vallitsevat.

Ovelta kuuluu kolkutusta, se on urakoitsija, muurari ja hän saapuu juuri parhaiksi.

Hänen kanssaan sopiessa käytetään leimapaperia. Hän on vanha velikulta Quinperista; osaa vain puolittain ranskaa, mutta näyttää silti aika ketulta kaupunkilaistapoineen.

Minulla on tehtävänä selittää hänelle rakennuksen suunnitelma, jonka me olemme laatineet iltaisin laivalla, ja jossa minun huoneellani on paikkansa. Minä väittelen pienimpienkin osien valmistamisesta ja kaikkien tarpeiden hinnoista, ollen olevinani asiaintuntija. Se vaikuttaa ukkoon, mutta huvittaa meitä, Yves'a ja minua, kun meidän katseemme sattumalta kohtaavat toisensa.

Paperille, joka on leimattu kuudenkymmenen centimin karttamerkillä, kirjoitan minä kaksi sivua yksityiskohtaisia ehtoja:

"Graniitista rakennettu talo, joka on muurattu jokihiekalla, valaistu kalkilla, puuosat kastanjasta; puutarha edessä; ullakko ikkunoineen, luukut vihreiksi maalatut j.n.e. — — — Ja kaikki on oleva valmiina 1 p. toukokuuta ensi vuonna etukäteen sovitusta kahden tuhannen yhdeksän sadan viidenkymmenen frangin hinnasta."

Minä aivan väsyin tuossa työssä ponnistaessani ajatuksiani. Hämmästyn aivan taitoani ja huomaan kaikkien ihmettelevän tarkkanäköisyyttäni ja säästäväisyyttäni! On kuulumatonta, mitä kaikkea nuo kunnon ihmiset minulla teettävät.

Lopulta on se allekirjoitettu, puumerkillä varustettu. Juodaan omenaviiniä ja puristellaan vuoroon kaikkien käsiä. Ja nyt on Yves talonomistaja Toulvenissa. Marie ja hän ovat niin onnellisen näköisiä, etten minä varmasti kadu vaivojani.

Molemmat eukot niiaavat lopullisesti, ja kaikki muut, pikku Pierrekin, joka ei ollut tahtonut mennä nukkumaan, tulevat saattamaan minua kauniissa yössä, kuun valossa, majataloon.

Toulven, 1 p. toukokuuta 1881. Me olemme hyvin toimessamme Yves ja minä, ukko Keremenenin avulla köydellä mittaamassa aiottua maapalaa.

Ensin on täytynyt valita se, ja siihen on mennyt koko eilinen aamu. Yves'ta oli kysymys hyvin vakava, kun näet piti tehdä päätös tulevan majan paikasta, jossa hän aavistaa, surumielisen ja oudon tulevaisuuden jälkeen, saavansa nähdä eläkeaikansa, vanhuutensa ja kuolemansa.

Monien arvelujen jälkeen olemme me päättäneet valita tämän kohdan. Se on Toulveniin tultaessa, Rospordeniin vievän tien varrella oleva kukkula pienen, kylään kuuluvan kentän luona, jonka kanojen meluava joukko ja punaposkiset lapset aamuisin vilkastuttavat. Toisella puolen näkyy Toulven ja kirkko, toisella suuret metsät.

Tällä hetkellä se on vain hyvin vihreä kaurapelto. Olemme mitanneet sen tarkasti kaikkiin suuntiin; neliömetrin nykyisen hinnan mukaan maksaa se tuhat neljäsataa yhdeksänkymmentä frangia, paitsi notarion palkkoja.

Yves'n täytyy olla hyvin järkevä ja säästäväinen maksaakseen sen! Hän tulee hyvin vakavaksi sitä ajatellessaan.