XXI.

— Päivää, Yves!

— Päivää, Pierre!

Ja me avasimme aamuhämärässä kaappimme verhot.

Tuo päivää Pierre!, jonka edellä vilahti pieni yhteisymmärryksen hymy, sanottiin epäröiden, aralla äänellä. Yves oli tottunut sanomaan: päivää kapteeni, ja hän oli hiukan hämmästyksissään herätessään niin lähellä minua, saatuaan luvan puhutella minua nimeltä. Plouherzelin väen paremmaksi vakuudeksi ja säilyttääkseni laivapukuni totuudenmukaisuuden, olimme sopineet tuosta tuttavallisuudesta.

Poissa oli eilinen säteilevä päivänpaiste ja yön myrskytuuli. Sinä aamuna oli oikea bretagnelainen ilma ja koko seutu oli kietoutunut yhtäjaksoiseen, harmaaseen verhoon. Päivä oli kuin hämärtyvä ilta, ja tuntui siltä kuin ei tuolla kelmeällä valolla olisi voimaa tunkeutua ikkuna-aukosta majaan. Kauempana ei enää näkynyt mitään ja kevyt, hidas utusade leijaili ilmassa kuin hieno vesitomu.

Meillä oli edessämme koko luvattu kiertomatka setien, serkkujen ja lapsuuden ystävien luo, ja heidän majansa olivat hyvin hajallaan seudulla, koska Plouherzel ei ollut kylä, vaan ainoastaan paikka kappelin ympärillä.

Matkat olivat pitkiä kosteilla poluilla, sammalpeittoisten multavallien välissä, vanhojen lahoneiden saarnien lehtikaton ja harmaan taivaan pilviverhon alla.

Ja kaikki nuo mökit olivat samanlaisia, matalia, maahanvajonneita, harmaita: olkikatot ja graniittiseinät aivan vihertäen kuirimoita, naavaa ja talven tuoreita sammalia. Sisältä olivat ne mustia, kesyttömiä kaappivuoteineen, joita vartioivat pyhimysten ja autuaitten naisten saviset kuvat.

Meidät otettiin kaikkialla avosylin vastaan, ja aina täytyi syödä ja juoda. Keskusteltiin pitkään bretagnen kielellä, sekoittaen, minun kunniakseni, niin hyvin kuin taidettiin ranskalainen sana sinne tänne. Hyvin mielellään keskusteltiin etenkin Yves'n lapsuudesta. Arvon ukot ja mummot kertoilivat nauraen entisaikaisista kepposista, ja ne olivat, minun nähdäkseni, hyvin lukuisia.

— Oi herra, mikä vallaton poika hän oli!

Yves otti kehumiset vastaan perin vakavan näköisenä ja joi juomistaan.

Merisissi piili jo nähtävästi tuossa pikku huimapäässä; pieni Yves, joka paljain jaloin hyppeli Plouherzelin poluilla, oli aikuisen merimiehen itu, hillitön ja vallattomuuksiin valmis.

Illalla, luoteen aikana laskeuduimme me, Yves ja minä, merivesijärven altaaseen, punertavalle leväniitylle. Meillä oli molemmilla mukanamme hyvin voideltu ruisleipäpala ja suuri veitsi, jolla avattiin simpukoita. Yves tahtoi uudistaa minun seurassani erään lapsuutensa huvin: syödä aivan raakoja simpukoita voin ja leivän paineeksi.

Meri oli vetäytynyt pois monen kilometrin alalta paljastaen laajoja leväkenttiä, matalia niittyjä missä ruoho oli ruskeaa ja suolaista omituisine, elävine kukkineen. Ympärillä sulkivat graniittimuurit tuon äärettömän haudan ja saari, joka oli nukkuvan eläimen näköinen näytti nyt, aivan juurta myöten paljastuneena, alhaisimmat, mustat perusteensa. Siellä oli myös paljon muuta, muita lohkareita jotka olivat veden alla vuoksen aikana, ja jotka nyt tulivat näkyviin kohoten yli veden pinnan pitkien leväryhmien riippuessa kuin märät hiukset niiden sivuilla. Synkällä lakeudella näkyi niitä kaikkialla asettuneina heräämisen outoihin asentoihin.

Koko ilma oli täynnä merisuon pistävää tuoksua. Yö saapui hitaasti hiljaisin suden askelin ja kaikki nuo suuret kiviselät toivat mieleen hirviöjoukon. Me pyydystimme simpukoita veitsemme kärellä ja söimme ne aivan elävinä purren voileipää päälle, nälissämme kumpikin, kiiruhtaen lopettamaan pelosta, ettemme kohta näkisi enää mitään.

— Ne eivät maistu niin hyvältä kuin ennen, sanoi Yves syötyään kaikki, ja sitten on minusta kuin tuntisin itseni surulliseksi täällä — — — Kun minä olin pieni, muistan minä, että minä silloin tällöin tunsin samanlaista, vaikken niin voimakasta kuin tänä iltana. Mennäänkö pois? Tahdotteko?

Silloin vastasin minä hänelle hänen puheistaan hämmästyneenä:

— Mutta sinähän totuttelet minun tavoilleni, Yves parka!

— Teidän tavoillenne?

Ja hän katseli minua hymyillen pitkään surumielistä hymyään, joka ilmaisi minulle hänestä uusia, sanomattomia seikkoja. Minä käsitin sinä iltana, että hänessä oli enemmän kuin olin luullutkaan minun tapojani, samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin minulla.

— Katsokaas, jatkoi hän aivan kuin seuraten samaa ajatuksen juoksua, tiedättekö, mikä minua usein huolestuttaa kun me olemme kaukana merellä tai noissa kaukaisissa maissa? En uskalla sanoa sitä teille — — — Se on ajatus, että minä ehkä saattaisin kuolla, ja ettei minua haudattaisikaan hautausmaahan tuolla. Ja hän näytti kädellään Plouherzelin kirkon tornia, joka näkyi graniittiriuttojen yli, hyvin kaukaa, harmaana pilkkuna.

— Ei uskonnon vuoksi, ymmärrättehän; sillä tehän tiedätte etten minä juuri rakasta pappeja. Ei, minulla on vain sellainen ajatus, en osaa sanoa miksi. Ja kun minä joudun ajattelemaan sitä, estää se minua olemasta kunnollinen.