XXVII.

Merellä, toukok. 1877.

Jo kaksi päivää oli tuulen kolkko ääni pauhannut ympärillämme. Taivas oli pikimusta, aivan kuin taulussa, jossa Poussin on maalannut. Vedenpaisumusta, vain sillä erotuksella, että kaikki pilvet liikkuivat pelottavan tuulen repeleminä.

Ja tuo voimakas ääni paisui yhä, muuttui syväksi, lakkaamattomaksi, kuin äärimmilleen kiukustunut raivo. Me töytäsimme kulussamme äärettömiin vesivuoriin, jotka kieriskelivät valkoharjaisina pyörteinä kulkien ohitsemme kuin takaa ajaen. Ne heittäytyivät päällemme koko voimallaan ja silloin tuntui tuima tärähdys ja kuului suuri, kumea kohina.

Joskus Médée teki tenän ja nousi niiden selkään kuin omasta puolestaan aalloille raivostuneena. Mutta sitten se vaipui taas keula edellä noihin takana aukeaviin petollisiin kuoppiin, kosketti kahden vesivallin väliin äkkiä aukenevien laaksojen pohjaa, ja taas tuli kiire kohota, päästä pois noiden onteloiden kiiltävien, vihertävien, heti sulkeutumaan valmiiden seinien välistä.

Jäinen sade piirteli ilmaan pitkiä, valkeita viivoja, pieksi, poltti kuin ruoskan iskut. Me olimme kulkeneet pohjoiseen päin pitkin Kiinan rannikkoa, ja tuo odottamaton kylmyys yllätti meidät.

Maston huipussa koetettiin vielä pienentää viimeiseen asti reivattuja latvapurjeita, suuntaa oli jo vaikea pitää ja meidän täytyi millä keinoin hyvänsä kulkea suoraan tuulta vasten vaarallisten riuttojen vuoksi, joita meidän takanamme saattoi olla.

Kaksi tuntia olivat märssymiehet jo olleet työssä merestä kohoavien hyökyaaltojen ja taivaasta syöksyvän raesateen sokaisemina, pieksäminä ja polttamina, koettaen vertavuotavilla, kylmästä kohmettuneilla käsillään hillitä jäykkää, märkää kangasta, jota raivoisa tuuli pullisteli.

Mutta nyt ei enää voinut kuulla eikä nähdä mitään.

Kysyttiin jo liiaksi voimia kiinni pysytellessä, ettei tuuli tempaisi mukaansa, kouristuessa noihin liikkuviin, märkiin, vedestä liukkaihin esineihin, ja kutenkin piti vielä tehdä työtä ilmassa heilahtelevilla raakapuilla, jotka äkkiä, arvaamatta liikahtelivat kuin henkitoreissaan olevan suuren, haavoittuneen linnun siivet.

Ylhäältä, tuosta riippuvasta ihmisrypäleestä kuului tuskan huutoja, noita miesten käheitä äänivärähdyksiä, jotka ovat kamalampia kuin naisten, koska emme ole niin tottuneet kuulemaan niitä, — kauhean tuskan huutoja: käsi on tarttunut johonkin, sormet loukkautuneet, niin että liha lähtee irti tai sormi taittuu — tai päästi huudon joku onneton, joka muita heikompana, kylmän kangistamana tunsi, ettei hän kestäisi enää, että häntä pyörrytti, että hän heittäisi irti ja putoaisi. Ja toiset sitoivat hänet kiinni säälistä koettaen laskea hänet kannelle saakka.

Reivaamista oli kestänyt kaksi tuntia, he olivat väsyneet, työ kävi yli voimien. Silloin heidät päästettiin alas ja lähetettiin heidän sijaansa toinen joukko, joka ei ollut niin uupunut eikä niin viluissaan.

— — — He laskeutuivat alas kelmeinä, märkinä, jäisen veden juostessa rintaa ja selkää pitkin, kädet verisinä, kynnet irti, kalisevin hampain. Kaksi päivää oli jo eletty vedessä, oli tuskin ehditty syömään ja nukkumaan ja miesten voimat vähenivät.

Tuo pitkä odotus, pitkä väsymys kylmässä kosteudessa on meren varsinainen hirmu. Usein kuolemaisillaan olevatkin, ennen kuin ovat päästäneet viimeisen huutonsa, viimeisen kuolinkorahduksensa, ovat saaneet olla päivät ja yöt märkinä, liassa, harmahtavan kylmän hiki- ja suolakerroksen peittäminä, kuin ruumiskääreissä.

— — — Ankara pauhu kasvoi yhä. Oli hetkiä, jolloin tuuli vihelsi terävästi ja särkevästi kuin raivokkaan vihanvimman purkautuessa, ja sitten taas raskaasti, kumisevasti, voimakkaasti kuin maanjäristyksen kuvaamaton mylvinä. Ja lakkaamatta hyppelimme me laineelta laineelle ja lukuunottamatta merta, joka yhä pysyi valkeana kuin vaahtoisa näljä, muuttui kaikki yhä mustemmaksi. Jäinen hämärä laskeutui yllemme, aurinko katosi noiden harmaiden verhojen, noiden taivasta tavoittelevien vesivuorten taa, sillä sen oli aika laskea; se hylkäsi meidät, ja nyt täytyi tulla toimeen omin voimin yössä — — —

Yves oli toisen joukkueen kanssa noussut köysistön sekasotkuun ja silloin katselin minäkin ylöspäin, itsekin soaistuna, nähden ainoastaan hetkittäin inhimillisiä ryhmiä ilmassa.

Ja äkkiä, laivan tavallista pahemmin tärähtäessä, särkyivät tuon ryhmän ääriviivat, se muutti muotoa, siitä erosi kolme ruumista, joista kaksi putosi käsivarret levällään meren ärjyvään kitaan, kolmas syöksyi kannelle ääntä päästämättä kuin kuollut.

— Taas jalkanuora poikki! sanoi aliupseeri polkien raivoissaan jalkaansa. Ovat antaneet meille mädäntynyttä köyttä Brestin kirotussa satamassa! Suuri Kerboul meni mereen. Kuka oli toinen?

Muut, jotka olivat käsin kouristautuneet köysiin, nousivat nyt ylöspäin, heiluen tyhjän varassa, käsivoimin kiireesti, hyvin nopeasti kuin apinat.

Minä tunsin Yves'n kiipijöiden joukossa — ja silloin kulki taas hengitykseni, jonka kauhu oli salvannut.

Niille, jotka olivat meressä, heitettiin kyllä pelastusrenkaita, mutta miksi hyväksi? — Pidettiinhän parempana, etteivät he enää näyttäytyisi, koska silloin oltaisi vaarassa kääntyä poikkituuleen, eikä olisi voitu pysähtyä heitä korjaamaan ja olisi täytynyt olla kamalan urhoollinen heidät jättääkseen. Toimitettiin vain jälelle jääneiden nimenhuuto, että saataisiin tietää toisen kadonneen nimi: Se oli eräs hyvin kiltti oppilas, jonka hänen äitinsä, jo iäkäs leski, oli jättänyt päällikön haltuun Ranskasta lähtiessämme.

Se, joka oli murskautunut kantta vasten, vietiin alas niin kuin saatettiin, nelin miehin, pudottaen hänet vielä kerran matkalla. Hänet kannettiin sairaalaan, josta oli tullut inhottava likaviemäri, missä aaltoili kaksi jalkaa savista, mustaa vettä, jossa virui särkyneitä pulloja ja tuntui kaikkien kaatuneiden lääkkeiden haju. Ei ollut edes kohtaa, missä hän saisi lopettaa päivänsä rauhassa; meri ei säälinyt tuota kuolevaakaan, se hypitteli ja tanssitteli häntä yhä, ehtimiseen. Loukkaantunut jaksoi vielä päästellä jonkunmoisia kurkkuääniä, korinaa, joka hukkui alkuaineitten äärettömään ryskeeseen. Ehkäpä olisi voitu hiukan rauhallisemmalla menettelyllä pidentää hänen kuolinkamppailuaan. Mutta nyt kuoli hän siihen hyvin nopeasti, pelosta tyhmistyneiden hoitajien käsiin, heidän yrittäessään antaa hänelle ruokaa.

Kello kahdeksan illalla. — Tällä hetkellä oli vartiopalvelus raskasta ja nyt tuli minun vuoroni käydä toimeen.

Pidimme puoliamme niin kuin voimme. Ei enää nähnyt mitään. Oli niin monenlaisen melun keskellä, ettei ihmisäänessä tuntunut olevan sointua enää; hopeiset pillit, joihin täysin keuhkoin puhallettiin, kuuluivat paremmin tuon ryskeen läpi, muistuttaen pikku lintujen huiluääniä.

Laivan seiniä vasten paukahteli pelottavia iskuja kuin olisivat äärettömät muurinmurtajat olleet työssä. Yhä vain aukeni kaikkialla suuria ammottavia kuiluja; tuntui kuin laiva olisi singonnut niihin päistikkaa, pimeässä yössä. Ja sitten pudisteli meitä joku voima raa'alla otteella, nosti hyvin korkealle ilmaan, ja koko Médée tärisi alas vaipuessaan kuin ääretön rumpu. Vaikkapa silloin pitelitkin kiinni, tunsit taas kohoavasi, ja taas kouristit otteesi lujemmaksi sulkien suun ja silmät, koska vaistomaisesti, näkemättä, saatoit arvata, että sillä hetkellä raskaat vesivyöryt huuhtoivat ilmaa ja huuhtoivat ehkä ihmisetkin mukanaan.

Tuo uusiutui alituiseen, tuo eteenpäin putoaminen, ja sitten nuo loiskaukset, joita säesti kamala rummun ääni.

Ja jokaisen tällaisen tärähdyksen jälkeen tuli vielä tuo veden valuminen, kun sitä syöksyi kaikkialta, ja tuhansia esineitä särkyi, tuhansia sirpaleita kierteli pimeässä ja kaikki tuo seurasi jälkijoukkona alkuperäisen jyrähdyksen kammottavaa vaikutusta.

— — — Ja märssymiehet, ja Yves parkani, mitä tekivät he ylhäällä mastossa? Joskus näki pimeässä mastojen ja raakapuiden ääriviivat, kun välistä sai näkönsä takaisin rakeiden aiheuttamasta kivusta huolimatta, ne kuumottivat suurten ristien muotoisina, kaksiosaisina kuin venäläiset ristit, ja ne liikkuivat pimeässä hätäisin elein, hulluin nykäyksin.

— Käskekää heidät alas, sanoi päällikkö minulle pitäen parempana vaaraa kulkea reivaamattomin purjein kuin kadottaa vielä lisää miehiä.

Tuon käskyn annoin minä nopeasti, ilolla. Mutta Yves vastasi minulle ylhäältä pillinsä avulla, että he olivat melkein valmiit; huippuköysi vain oli katkennut, se oli korvattava jollain köyden pätkällä ja sitten tulisivat he kaikki alas reivattuaan purjeensa, täytettyään tehtävänsä.

— — — Jälkeen päin, kun he kaikki täysilukuisina olivat alhaalla, hengitin minä helpommin. Ei enää miehiä ilmassa, ei enää mitään tekemistä tuolla ylhäällä, oli vain odotettava. Oi! silloin tuntui minusta, että ilma oli melkein kaunis, että nyt oli komentosillalla melkein hyvä olla, kun oli päässyt tuon huolen raudan raskaasta painosta.