LXIV.

Pikku Pierre on Plouherzelissä koetellen leikkiä isoäitinsä oven edessä. — Hän on aivan hämillään katsellessaan tuota liikkumatonta vesilakeutta, jonka keskellä suuri, eläimen muotoinen möhkäle näyttää nukkuvan utuverhon takana. Täällä on ilma tosin raitista, mutta tuuli on paljon pistävämpää kuin Toulvenissä, seutu paljon autiompaa. Tuon kaiken tuntevat lapset vaistomaisesti; ilmiöiden surumielisyyden vaikutuksen alaisina ovat he joskus tahtomattaankin haikealla mielellä ja vaiti, — niin kuin pienet linnut.

Kaksi pientä toveria tulee naapurimökistä katsomaan häntä, uutta tulokasta. Mutta he eivät olekaan samoja kuin Toulvenissä, he eivät osaa samoja leikkejä, muutamat pikku sanat, jotka he taitavat lausua eivät ole samaa bretonin kieltä. Ja kun ei yksikään heistä ole kovin uskalias, seisovat he siinä kolmisin naurahdellen, hullunkurisin pikku ilmein.

— — — Pikku Pierre saapui eilen Plouherzeliin äitinsä, Marie Kermadecin kanssa. Yves oli kirjoittanut vaimolleen, että hän pian tekisi tuon matkan, hänen mieleensä oli äkkiä tullut ajatus, toivo, että se ehkä saisi hänen äitinsä sopimaan heidän kanssaan. Vanhus oli nimittäin, kova ja lujatahtoinen kun oli, aluksi suorastaan kieltäytynyt suostumasta heidän avioliittoonsa, oli jälkeenpäinkin osoittanut vain nurjaa mieltä, eikä lopulta ollut vastannut heidän kirjeisiinsäkään.

Hylätty vanhus parka! — — — Kolmestatoista Jumalan hänelle antamasta lapsesta oli kolme kuollut aivan pienenä. Kahdeksasta täyteen ikään ehtineestä pojasta oli meri vienyt häneltä seitsemän, seitsemän, jotka olivat hukkuneet haaksirikossa, tai niin kuin Gildas ja Goulven, mennyt ulkomaille.

Hänen tyttärensä olivat naimisissa, hajallaan. Kahdesta nuorimmasta, jotka olivat kotona, oli toinen ottanut islantilaisen, joka vei hänet Treguier'hen, ja toinen, joka oli vaipunut uskonnollisiin mietiskelyihin, oli saanut päähänsä mennä Saint-Gildas du Secours'in naisluostariin.

Jälellä oli vain aivan pieni, Goulven'in hylkäämä lapsi! Ah, häntä oli mummo ruvennut rakastamaan — lehtolasta, mutta sentään viimeistä pirstaletta sen pitkän haaksirikon, joka oli vienyt häneltä kaikki muut, toisen toisensa jälkeen. Pikkuinen kävi mielellään katsomassa vuoksen nousua, merivesi-järven rannalla. Häntä oli kyllä kielletty. Mutta eräänä päivänä oli hän mennyt aivan yksin ja häntä ei enää kuulunutkaan takaisin. Seuraava nousuvesi toi mukanaan pienen, jäykistyneen ruumiin, pienen vahanvalkean tyttösen, joka haudattiin kappelin luo suuren puuristin ja vihreän nurmikummun alle.

Hänen ainoa toivonsa oli vielä hänen poikansa Yves, viimeinen, rakkain, sen vuoksi, että hän oli pysynyt kauimmin kotona — — — Ehkäpä hän ainakin asettuisi jonain päivänä asumaan lähelle äitiään!

Mutta ei! Tuo Marie Keremenen oli ryöstänyt Yves'n häneltä ja sitten — seikka, josta hän myöskin kantoi vihaa — hän oli vienyt rahat, jotka poika ennen lähetti kotiin avustukseksi hänelle.

Ja kaksi vuotta oli hän jo ollut yksin, yksin viimeiseen päiväänsä saakka.

Totellakseen Yves'a, oli Marie eilen tullut kaksi päivää matkustettuaan kolkuttamaan hänen ovelleen lapsensa kanssa. Vanha ankarapiirteinen nainen, jonka hän heti paikalla tunsi, vaikk'ei ollut koskaan nähnyt häntä, tuli avaamaan hänelle.

— Olen Marie, Yves'n vaimo… Päivää — äiti!

— Yves'n vaimo, Yves'n vaimo! ja tämä on siis pikku Pierre, tämä on siis minun pojan poikani?

Hänen katseensa oli sentään heltynyt pojanpoikaa katsellessaan. Hän oli päästänyt heidät sisään, ruokkinut hyvin, lämmittänyt hyvin, ja varustanut heille paraan vuoteensa. Mutta se oli yhdentekevää, hänen käytöksensä oli kylmää, jäistä, jota mikään ei mikään voinut sulattaa.

Nurkissa, piilossa, suuteli isoäiti rakkaasti pojanpoikaansa, mutta Marie'n nähden, ei koskaan! Hän oli aina jäykkä, juro.

Joskus puhuttiin Yvestä ja Marie sanoi pelokkaasti, että hän oli paljon parantunut heidän naimisiin mentyään.

— Tra la la la! — — parantunut! — — kertasi mummo, ottaen synkimmän muotonsa. Tra la la tyttöseni! — — parantunut! — — — Hänellä on isänsä pää, hän on aivan samanlainen, aivan samaa maata, ettekä te vielä ole nähnyt kaikkea, sen sanon minä teille.

Silloin odotti Marie parka, sydän raskaana, tietämättä mitä vastata, mitä sanoa pitkän päivän kuluessa, mitä tehdä itselleen, odotti kärsimättömästi Yves'n määräämää aikaa päästäkseen lähtemään. Ja hän ei varmasti palaisi.