XXXII.

Kun minä palasin huoneeseeni sanomaan hänelle, että hänet pantaisiin rautoihin, tapasin hänet istumassa vuoteeni reunalla, kädet nyrkissä, hampaat raivosta yhteen puristettuina. Hänen hurja, bretonilainen luonteensa oli voitolla.

Polkien jalkaansa selitti hän, että hän ei lähtisi — se oli liian kieroa! — jollei häntä kannettaisi sinne väkisin, ja sitäpaitsi rusentaisi hän ensimäiset, jotka tulisivat häntä hakemaan.

Silloin näin minä hänen olevan tosiaan hukassa ja ahdistus alkoi puristaa sydäntäni. Mitä tehdä? Vartio oli siinä, oveni takana, odottaen häntä, ja minä en uskaltanut avata. Sekunnit ja hetket häipyivät, ja sillä, mitä minä tein ei enää ollut nimeä.

Mieleeni juolahti äkkiä ajatus: Minä pyysin häntä hyvin hellästi, äitinsä nimessä, muistuttaen hänelle valaani, ja toista kertaa eläessäni sanoin häntä veljekseni.

Yves itki. Kaikki oli lopussa. Hän oli voitettu ja kuuliainen.

Huuhtelin vedellä hänen otsaansa, korjasin hiukan hänen paitaansa ja avasin oven. Kaikki tuo ollut kestänyt kolmea minuuttiakaan.

Vartio läheni. Yves nousi ja seurasi heitä kuuliaisena kuin lapsi. Hän kääntyi hymyilemään minulle, meni tyynenä vastaamaan päällikön kysymyksiin ja lähti hyvin tyynenä ruumaan antaakseen kahlita itsensä.

— — — Keskiyön lähestyessä, kun tuo kiusallinen vartiovuoro lähestyi loppuaan, menin levolle, lähetettyäni Yves'lle viitan ja peitteen. — Sinä yönä oli hyvin kylmä. — Siinä kaikki, mitä minä voimattomuudessani saatoin vielä tehdä hänen puolestaan.