XLVII.

Seuraavana päivänä torstaina kesäkuun 16:na 1878, säteilevän kauniilla ilmalla, järjestäytyi ristiäiskulkue Keremenen-vanhusten majassa.

Anne sovittelee nurkassa meihin selin kääntyneenä suurta päähinettään, hiukan hämillään, kun hänen täytyy tehdä se minun nähteni, mutta Bretagnen mökit eivät ole suuria ja niiden sisällä ei ole muita komeroita kuin pienet vuodekaapit.

Anne on puettu mustaan verkahameeseen, jonka avoin röijy, on koristettu monen värisellä silkillä ja hopeahelyillä. Hänellä on sininen, kiiltosilkkinen esiliina, ja olkapäillä leviää tuhatpoimuinen kaulus, jäykkä kuin XVI:en vuosisadan kaularöyhelö. Minä olen valinnut univormun, jonka kultanauhat ovat kirkkaan kiiltävät, ja meidän tekemämme vaikutus on kai hyvä, kun me kohta astelemme käsi kädessä vihreällä polulla.

Pienen lapsen luona on tänä aamuna uusi henkilö, hyvin ruma ja hyvin merkillinen mummo, joka touhuaa, ja jota totellaan: — kätilö, kaikesta päättäen.

— Hän on koko lailla noidan näköinen, sanoo Anne, joka arvaa tunteeni; mutta hän on hyvin kelpo muori.

— Niin kyllä, kelpo muori, vahvistaa ukko Corentin; hän on vain tuon näköinen, mutta hän on kyllä uskovainen, onpa hän saanut osakseen paljon siunaustakin Pyhän Annan pyhiinvaellusmatkalla.

Kahtia taipuneena kuin Carabossa, nenä koukkuinen kuin pöllön nokka ja pienet, punareunaiset, harmaat silmät, jotka räpyttelevät hyvin nopeasti kuin kanan. — Hän kulkee oikealle ja vasemmalle puuhaavana, kaulassaan jäykkä juhlakaulus. Kun hän puhuu, hämmästyttää hänen äänensä kuin öinen tohina: luulisi kuulevansa hautausmaan huuhkaimen kirkuvan.

Yves ja minä emme aluksi pitäneet akan puuhailusta äsken syntyneen ympärillä, mutta sitten tuli mieleemme, että hän jo viisikymmentä vuotta oli ollut läsnä kaikkien Toulvenin pikkulapsien syntyessä tuottamatta onnettomuutta kellekään, aivan päinvastoin. Sitäpaitsi noudattaa hän tarkasti kaikkia vanhoja menoja — antaa lapsen juoda ennen kastetta viiniä, johon äidin vihkisormus on kastettu, — ja monia muita, joita ei koskaan pitäisi lyödä laimin.

Näkee parhaiksi niin paljon kuin tarvitseekin tässä maahan uponneessa ja varjoisassa majassa. Hiukan valoa tulee sisään ovesta; perällä on myöskin paksussa graniittiseinässä luukku, mutta sen ovat sananjalat täyttäneet. Ne näkyvät valoa vasten kuin vihreiden verhojen hienot pitsit.

— — — Vihdoin on pikku Pierre, ollenkaan huutamatta, valmiiksi vaatetettu. Minä olisin nähnyt hänet mieluummin pikku bretonilaisena, mutta ei, Yves'n poika on aivan valkeissa, puettuna pitkään, kirjailtuun mekkoon nauharuusuineen kuin pieni kaupunkilais-herra. Hän on vielä voimakkaamman ja ruskeamman näköinen tuossa nuken puvussa. Pienillä kaupunkilais-vauvoilla, jotka menevät ristiäisiin samanlaisissa pukineissa, ei yleensä ole niin eloisaa ja voimakasta verta.

Minun täytyy esimerkiksi tunnustaa, ettei hän vielä ollut kovinkaan kaunis. On luultavaa, että se tulee myöhemmin, imutta nyt on hänellä pienen, äskensyntyneen kissan pullea naama.

— — — Ulkona, sanajalkaisella tiellä, vihreän holvin alla, vilahtelee jo nuorten tyttöjen suuria, valkeita päähineitä ja samanlaisia, koristeltuja verkahameita kuin Annellakin. He ovat tulleet naapurimökeistä ja odottavat katsellakseen meidän ohimenoamme.

Anne ja minä lähdemme käsi kädessä liikkeelle. Pikku Pierre kulkee edellä, linnunnokkaisen vanhuksen sylissä, joka astelee pienin, lyhyin askelin omituisesti heiluen kuin vanha hengetär. Ja suuri Yves kävelee meidän takanamme hääpuvussaan, hyvin vakavana, hiukan kummastellen läsnäoloaan moisessa juhlassa, hiukan nolona myöskin aivan yksin astuessaan, mutta tapa on sellainen.

Kauniina kesäkuun aamuna kuljemme me bretonilaista polkua. Päittemme päälle seuloo tammien ja saarnien katto pieniä valopyörylöitä, joita putoilee tuhansittain vihreyden läpi kuin valkoista sadetta. Köynnökset riippuvat kuusamani oksiin sekaantuneina, ja linnut laulavat tervetuliaisia pikku lokille, joka ensi kertaa astuu päivänvaloon:.

— — — Nyt ollaan Toulvenissa, joka on melkein kuin pieni kaupunki. Ihmiset seisovat oviensa edessä ja me marssimme pääkadun päästä päähän kirkkoon mennäksemme.

Toulvenin kirkko on hyvin vanha. Se kohoaa aivan harmaana kohti sinistä taivasta rosoisine graniittitorneineen, jota sammaleet paikoittain kultaavat. Sen juurella on suuri, liikkumaton lammikko lumpeineen ja yksitoikkoista metsää kasvava kukkularivi, joka piirtää sen taa iättömän ääriviivan.

Aivan sen ympärillä on vanha aitaus; se on hautausmaa. Ristit reunustavat pyhää käytävää, ne kohoavat kukikkaasta orvokkien, valkeiden päivänkukkien ja kultaleikkojen kirjavoittamasta nurmikosta. Ja hylätyimmissä nurkissa, missä aika on tasoittanut nurmettuneet hautakummut, on vielä kukkia kuolleillakin: Bretagnen niittyjen sormisieniä ja horsmia, niin että maa on aivan punaisenaan niitä. Haudat tunkeilevat vuosisataisen temppelin oven edessä aivan kuin salaperäisen iankaikkisuuden kynnyksellä. Katsellessa tuota kohoavaa, harmaata ryhmää, tuota tonnia, joka pyrkii ylöspäin, tuntuu tosiaankin siltä kuin kaikki tuo jossain määrin suojelisi tyhjyydeltä. Taivasta kohti nousten se kutsuu ja pyytää ollen kuin graniitiksi jähmettynyt, ikuinen rukous. Ja nuo ruohoon peittyneet halvat haudat odottavat, luottavaisempina tässä kirkon kynnyksellä, odottavat viimeisen torven kajahdusta ja Ilmestyskirjan ääniä.

Tänne kai, sitten kun minä olen kuollut tai vanhuuden murtama, tänne kai haudataan minun Yves-veljenikin. Hän tulee antamaan takaisin Bretagnen maaperälle uskottoman päänsä ja ruumiin, jonka on siltä saanut. Vielä myöhemmin tulee sinne lepäämään pikku Pierrekin — jollei suuri meri ole ottanut häntä meiltä — ja heidän haudoillaan kasvavat Bretagnen niittyjen punaiset kukkaset, villit digitalikset, heinäkuun korkea heinä, kasvavat silloin, niin kuin nytkin kesän kirkkaassa auringossa.

Kirkon portin luona olivat kaikki kylän lapset, jotka näyttivät hyvin hartailta. Kirkkoherrakin oli siellä, odottaen meitä virkapuvussaan.

Tuon portin rakennustapa oli hyvin alkuperäistä, ja sen kiviä olivat monet sukukunnat kuluttaneet. — Siinä oli muodottomia graniittiin veistettyjä pyhimyksiä, jotka olivat asetetut riviin kuin tontut.

Menot oven edessä olivat pitkät. Pöllönkasvoinen vanhus oli asettanut pikku Pierren syliimme ja me pitelimme häntä kahden naiskummin kanssa niin kuin tapa vaati; hän jalkapuolelta, minä pääpuolta. Yves katseli meidän hommiamme hyvin uneksivan näköisenä graniittipilariin nojaten, ja Anne oli hyvin sievä, tuon harmaan porttiholvin alla, sievine pukuineen ja suurine kauluksineen, täydessä valaistuksessa, auringon säteiden ympäröimänä.

Pikku Pierre irvisti hiukan ja nuoli pikkuisen kielensä päällä huuliaan tyytymättömän näköisenä, kun sai maistaa suolaa, elämän katkeruuden esikuvaa.

Kirkkoherra lausuili pitkiä rukouksia latinaksi, jonka jälkeen hän samalla kielellä sanoi pikku lokille: Ingredere, Petre, in domum Domini. Ja sitten astuimme me kirkkoon.

Pyhimykset seinäkomeroissa XVI:en vuosisadan puvuissaan katselivat pikku Pierren tuloa samoin tyynin ja mystillisin ilmein, kuin he ovat nähneet kymmenen ihmispolven syntyvän ja kuolevan.

Kastemaljakon ääressä oli vieläkin pitempi toimitus, ja sitten täytyi meidän, Annen ja minun, pysähtyä kuorin ristikon eteen polvistuen kuin äskennaineet.

Lopulta sain minä yksin ottaa Yves'n pojan, jonka pelkäsin musertavani tottumattomilla käsilläni, nousta alttarin portaita tuo pieni kantamus sylissäni ja antaa hänen suudella valkeaa liinaa, jolle pyhä ehtoollinen asetetaan. Tunsin olevani kovin kömpelö univormussani; näytti kuin olisin kantanut hyvin raskasta kuormaa. En osannut kuvitella, että äsken syntynyttä olisi niin vaikea pidellä. Hyvä että hän nukkui, jos hän olisi liikahdellut en olisi mitenkään tullut toimeen.

Kaikki kylän lapset katselivat meitä palatessamme, pienet bretonilaiset poikaset säikähtyneen näköisinä, pyöreäposkisina, pitkätukkaisina.

Kellot soivat iloisesti vanhan harmaan tornin huipussa ja Te Deum kajahti takanamme, kun kuoripojat punaisine hameineen ja valkeine viittoineen virittivät sen täysin keuhkoin.

Me saimme yhä levollisina ja hartaina rauhassa kulkea pitkin kukkivaa käytävää, jota haudat reunustivat — mutta sitten, kun me olimme tulleet ulos!

Pikku Pierre, koko tuon melun alkusyy, oli lähtenyt edellä käyränenäisen vanhuksen nopeasti kantamana nukkuen yhä viatonta untaan. Anne ja minut yllätettiin: pikku pojat ja tytöt ympäröivät meidät huutaen ja hypellen. Joukossa oli viisivuotisiakin pienokaisia, joilla jo oli samanlaiset suuret kaulukset ja päähineet kuin heidän äideillään, ja he hyppelivät meidän ympärillämme kuin pienet, hyvin koomilliset nuket.

Tuo bretonilaisen pikkuväen ilo oli hyvin omituista. Punaposkisina, pitkine, keltaisine, silkinpehmeine hiuksineen, tuskin elämään puhjenneina ja nyt jo puettuina entisaikojen pukuihin, entisaikojen muodin mutkaan, tulvien itsetiedotonta iloa, niin kuin esi-isätkin muinoin — ja nyt he ovat kuolleet! Aivan tuoreen elämän iloa, iloa sellaista, jota kissan pojat ja vuonat tuntevat — ja kymmenen vuoden kuluttua he kuolevat. Koiran pennuilla, lampaan vuohilla on ilonsa ja ne hypähtelevät lasten tavoin — ne kuihtuvat ja ne tapetaan!

Me heittelimme heille kourittain sokeroituja hedelmiä ja meidän tiemme oli kuin makeisilla kylvetty. Toulvenissa tullaan kauan muistelemaan pikku lokin ristiäisiä.

— — — Sitten löysimme taas bretonilaisen polun rauhan, pitkän, vihreän tien ja sen päässä metsistyneen kylän.

Oli jo melkein keskipäivä, perhosia ja kärpäsiä lenteli parvittain tietä pitkin. Oli hyvin kuuma Bretagnen ilmaksi.

Täydessä valaistuksessa oli Keremenen-vanhusten majain katto oikea puutarha. Sinne oli kylväytynyt koko joukko valkeita, keltaisia ja punaisia kukkia ja mitä erilaisimpia sananjalkoja, ja aurinko levittäytyi kaiken tuon yli, yhä tammien lehvien seulomana.

Siellä oli vielä viileää vihertävässä puolihämärässä, vanhojen vuoliaisten mustan ja matalan kuvun alla.

Päivällinen oli valmiina pöydällä ja Yves'n vaimo, joka oli noussut ylös ensimäistä kertaa, odotti meitä istuen paikallaan, komeimmassa juhlapuvussaan. Muutamassa päivässä oli hänen nuoruutensa mennyt, hän oli kalpea ja laihtunut. Yves katseli häntä hiukan pettyneesti hämmästyneenä, niin että hän huomasi sen, sitten, älyttyään tehneensä pahoin, meni hän suutelemaan häntä sydämellisesti hiukan suuren herran tavoin. Ja minä aavistin surullisia tapahtumia tuon pettymyksen sekaisen kohtauksen vuoksi.

Tuo ristiäisateria oli kuitenkin iloinen. Tarjottiin koko joukko bretonilaisia ruokalajeja, ja sitä kesti hyvin kauan.

Jälkiruokaa syödessä kuului ulkoa hyvin nopeaa ääntelyä ala-bretagnen kielellä aivan kuin joku olisi lukenut litaniaa. Siellä oli kaksi mummoa, kaksi kerjäläistä, jotka kulkivat käsikädessä sauvoihinsa nojaten niin kuin hengettäret, kun ne ottavat katoavan muodon, ettei niitä tunnettaisi.

He pyysivät päästä sisään sanoen tulleensa ennustamaan pikku Pierrelle. Hänen tammisen kätkyensä yli kumartuneina, missä häntä hiljaa tuuditeltiin, lausuivat he hyvin suosiollisia enteitä ja lähtivät sitten pois, siunaten kaikkia.

Sitten saivat he runsaita almuja ja Anne teki heille voileipiä.