XVII.

Olin kävellyt jo tunnin. — Sattumalta olin joutunut samalle tielle kuin eilen Yves'n kanssa — ja olin taas kulkenut Kergristin ristin ohi.

Nyt katosi Paimpol ja meri, ja saaret ja synkkiä kuusia kasvavat niemet mäen taakse; vielä surullisempi lakeus aukeni eteeni.

Helmikuun päivä oli rauhallinen, hyvin kolkko, ilma oli melkein lämmin ja taivas oli paikoittain sininen, vain hiukan pilvessä, niin kuin Bretagnen taivas aina on.

Minä astelin pitkin kosteita polkuja, joita vanhan tavan mukaan reunustivat korkeat multavallit rajoittaen surkeasti näköalaa. Lyhyt ruoho, märät sammaleet, alastomat oksat tuoksuivat talvelle. Tien joka mutkassa ojentelivat vanhat ristit harmaita käsivarsiaan lapsellisine veistoksineen, joita vuosisadat olivat oudosti muovailleet: kärsimystarinan esineitä, tai vääntyneitä Kristuksen kuvia.

Siellä ja täällä näkyi olkikattoisia, vihreän sammaleen verhoamia majoja, jotka olivat puoleksi hautautuneet maahan ja kuolleitten oksien alle. Puut olivat vaivaiskasvuisia, talven alastomiksi riistämiä, merituulen tuivertamia. Ei missään ollut ketään ja kaikki oli hiljaista.

Harmaakivinen kappeli, jota ympäröi hauta — ja lehmusaitaus — — — Ah! minä tunsin sen, vaikken ollut sitä koskaan ennen nähnyt: Plouherzelin kappeli! Yves oli usein puhunut minulle siitä laivan kannella öisten vartioiden aikana, kirkkaina öinä tuolla kaukana, missä uneksittiin kodista: "Kun on päästy kappelin luo", sanoi hän, "ollaan aivan lähellä. Käännytään polkua vasemmalle. Pari sataa askelta vain ja niin tullaan meille."

Minä käännyin vasemmalle, ja vanhan tien varrella näin minä majan.

Se oli yksinäinen ja hyvin matala vanhojen lehmusten alla.

Se silmäili suurta, surullista maisemaa, joka kaukaisuudessa hukkui synkkään hämäryyteen. Kenttiä ja taas yksitoikkoisia kenttiä varjoisille puineen; luoteen jättämä merivesijärvi, tyhjä järvi, kaivautunut rannan graniittiperustaan, syvä liman ja merikasvien täyttämä järvi, saari keskellä.

Omituinen saari: yksi ainoa kiiltävä graniittilohkare, kuin istuvan eläimen selkä. Haki silmillään merta, oikeaa merta, jonka kohta pitäisi palata tuohon hyljättyyn säiliöön ja sitä ei löytynyt mistään. Näköpiiristä kohosi kylmää, synkkää sumua ja talviaurinko alkoi sammua.

Yves parka! Yksinäinen mökki tien varrella on hänen, pieni bretonilainen mökki parka, kaukaisen polun mutkassa, hyvin matalana pimeän taivaan alla, puoleksi maan sisässä mataline, vanhoine graniittiseinineen, missä sammaleet ja naava kasvavat.

Siellä ovat hänen lapsuudenmuistelmansa, siellä oli hänen, pikku villin, kehto, kotiliesi, jota äiti vartioi, kotiliesi, jonka ääreen hänen mielikuvituksensa toi hänet Amerikan ja Aasian suurista kaupungeista. Hän uneksi siitä rakkaudella, tuosta pienestä maailman kolkasta, meren rauhallisina öinä ja seikkailuelämän levottomina, karkean iloisina yön hetkinä. Pieni mökkipahanen tien käänteessä; siinä kaikki.

Siellä näki hän sen merimiesunelmissaan: sateisen taivaan alla, Goëlon maan kolkon maaseudun keskellä, siellä näki hän nuo vanhat, naavan viheriöittämät seinät ja naapurimökit, missä myssypäiset mummot hellivät hänen lapsuuttaan, ja sitten teitten mutkissa nuo vuosisatojen murtamat graniittiristit — — —

Oi Jumala, kuinka tämä maa on synkkä ja ahdistaa sydäntäni!

Minä kolkutin ovelle ja Yves'n näköinen tyttö tuli kynnykselle.

Minä kysyin, olinko tosiaan Kermadec'ien majalla.

— Kyllä, sanoi hän hiukan pelokkaana ja hämmästyneenä.

Ja sitten, yhtäkkiä:

— Tekö, herra, olette se veljeni ystävä, joka on tullut Brestistä hänen kanssaan eilen illalla? — — —

Hän oli vain huolissaan nähdessään minun saapuvan yksin.

Astuin sisään. Minä näin arkut, bretonilaiset vuoteet, hyllyille järjestetyt vanhat lautaset. Kaikki oli siistin ja kunnollisen näköistä, mutta mökki oli kovin pieni ja vaatimaton.

— Kaikki meidän sukulaisemme ovat rikkaita, oli Yves usein sanonut minulle. Me vain olemme köyhiä.

Minulle näytettiin yhtä noista kahden maattavista, kaapintapaisista vuoteista, joka oli valmistettu Yves'lle ja minulle. Minun piti asua ylemmällä hyllyllä, joka oli varustettu hyvin puhtailla, hyvin jäykillä, karkeilla ja ruskeilla liinalakanoilla.

— Älkää menkö, herra; he tulevat kyllä pian kaupungista.

Mutta ei, minä kiitin tuosta ensimäisestä päivästä ja menin pois.

Puolivälissä Paimpolia näin minä kaukana yön hämärtyessä leveän sinisen kauluksen kärryissä, jotka nopeasti riensivät Plouberzelliä kohti: Jean ystävän pienet rattaat, jotka toivat Yves'a ja hänen äitiään. Ehdin parahiksi heittäytyä pensaikon suojaan; jos he olisivat tunteneet minut, en minä varmasti olisi päässyt jättämään heitä.

Oli jo täysi yö, kun minä tulin Paimpoliin ja pienet lyhdyt kaduilla olivat sytytetyt. Koetin sekaantua torilla liikehtivään joukkoon. Ne olivat merimiehiä, joita siellä sanotaan islantilaisiksi, ja jotka joka kesä poistuivat kuudeksi kuukaudeksi harjoittamaan vaarallista suurkalastusta kylmillä merillä.

Ei ainoakaan noista miehistä ollut yksin. He kiertelivät lauleskellen katuja nuori nainen kainalossaan: sisar, kihlattu, mielitietty. Ja nuo elämän ja ilon kuvat saattoivat minut tuntemaan oman, syvän yksinäisyyteni. Minä kuljin yksin, suruissani, tuntemattomana, lainatussa puvussani, joka oli samanlainen kuin heidän. Minua katseltiin: "Kuka tuo on? Muukalainen, laivaa etsivä merimies? Emme ole koskaan nähneet häntä seurassamme."

Tunsin kylmyyttä sydämessäni ja lähdin taas äkkiä Plouherzel'in tielle. Kaikesta huolimatta en häiritsisi paljojakaan sikäläisiä yksinkertaisia ystäviäni mennessäni hiukan lämmittelemään heille.

Olin unohtanut päivällisen ja astelin nopeasti peljäten tulevani myöhään perille, löytäväni mökin suljettuna ja ystäväni makuulla.