CI.

Armoton, suuri kello on yhä käynyt. Muutaman tunnin kuluttua minä lähden, ja pian poistuu Yves-veljenikin, kauas, outoon tulevaisuuteen.

On viimeinen päivä, viimeinen ilta. Yves, pikku Pierre ja minä menemme Keremenen-vanhusten majalle sanomaan hyvästit isoäiti Mariannelle.

Hän asuu nyt yksin sammalpeitteisen kattonsa alla, suurten, holveja muodostavien tammien alla. Pierre Kerbras ja Anne, jotka ovat menneet naimisiin keväällä, rakennuttavat kylään oikean talon, samanlaisen kuin Yves'lla. Kaikki lapset ovat lähteneet.

Maja parka, jossa ristiäispäivänä kauniit huput ja valkeat kaulukset niin iloisesti liehuivat! Tuo kaikki on jo mennyttä, nyt on se tyhjä ja hiljainen. Me istuudumme vanhoille tammilavitsoille nojaten pöytään, jossa kerran söimme suuren päivän iloisen aterian. Isoäiti istuu jakkarallaan kehräten rukillaan, pää painuksissa, ilme raihnas ja harhaileva.

Vaikka aurinko ei vielä ole kovin alhaalla, on täällä pimeä.

Meidän ympärillämme on vain entisajan halpoja, yksinkertaisia esineitä. Hyvin kömpelötekoisia rukousnauhoja riippuu karkeilla graniittiseinillä, hämärään haihtuvissa nurkissa on talven varaksi koottuja tammihalkoja ja vanhoja, mustia ja pölyisiä talouskaluja, joiden muodot ovat entisaikuisia, lapsellisia.

Koskaan emme ennen olleet tunteneet kuinka mennyttä ja meistä kaukana tuo kaikki oli.

Se on vanhaa, muinaista Bretagnea, kohta kuolevaa.

Uunin piipusta pilkistelee taivaan valoa, vihertävät vivahdukset lankeavat sieltä lieden kiville, ja avoimesta ovesta näkyy bretonilainen polku laskevan auringon sattuessa kuusamiin ja sananjalkoihin.

Me vaivuimme unelmiin, Yves ja minä, tällä käynnillä vanhojen isovanhempien majassa.

Muuten puhuu isoäiti Marianne vain bretonin kieltä. Silloin tällöin sanoo Yves hänelle sanan tällä menneisyyden kielellä: hän vastaa, hymyilee, onnellisen näköisenä meitä katsellessaan, mutta puhelu loppuu pian ja hiljaisuus palaa. — — —

Illan epämääräistä surumielisyyttä, unelmia kaukaisista ajoista tuossa vanhassa majassa, joka pian on sortuva tien vierelle, joka raukeaa raunioiksi niin kuin sen vanhat isännät, ja joka ei koskaan tule nousemaan.

Pikku Pierre on siellä meidän kanssamme. Hän pitää paljon mökistä ja vanhasta isoäidistä, joka hellii häntä hyväillen. Hän pitää etenkin pienestä tammivasusta, joka on toisen vuosisadan työtä, ja johon hänet synnyttyään laskettiin. Hän on nyt jo paljon pitempi kuin entinen kehtonsa ja käyttää sitä keinuna siinä istuen, katsellen ympärilleen elävillä, mustilla silmillään. Ja nyt vanha, aivan kumara isoäiti, selkä koukussa poimuisen kauluksen alla, tuudittaa häntä itse ja Pierre heläyttää joskus lapsellisen naurunsa kaiun kimakan laulun keskellä.

Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!

Laula vanhus parka, laula vapisevalla särkyneellä äänelläsi muinaista kehtolaulua, joka soi kaukaa kuolleitten sukupolvien yöstä, jota sinun lapsen lapsesi eivät enää osaa.

Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!

Odottaa näkevänsä, että suuresta uunista astuisi ylhäältä laskeutuvan valon mukana kääpiöitä ja keijuja.

Ulkona kultaa aurinko yhä tammien lehvät, kuusamat ja sananjalat.

Sisällä, yksinäisessä mökissä, on kaikki pimeää ja salaperäistä.

Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!

Tuudita vielä pojanpoikaasi, vanha valkokauluksinen nainen. Kohta ovat bretonilaiset laulut lopussa ja vanhat bretonilaiset poissa.

Nyt ristii pikku Pierre kätensä lausuakseen iltarukouksensa.

Sana sanalta, hyvin vienolla äänellä, missä Toulvenin murre selvästi tuntuu, toistelee hän meitä katsellen kaiken mitä hänen isoäitinsä osaa ranskaksi:

— Jumala, hyvä pyhä Neitsyt, hyvä pyhä Anna, rukoilen teitä isäni, äitini, kummini, isovanhempani, pikku siskoni Yvonnen. — —

— — Setäni Goulvenin puolesta, joka on hyvin kaukana merellä, lisää Yves vakavalla äänellä.

Ja vielä hartaammin:

— Isoäitini puolesta Plouherzelissä.

— Isoäitini puolesta Plouherzelissä, toistaa pikku Pierre.

Ja sitten odottaa hän vielä muuta toisteltavaa, pitäen yhä käsiään ristissä.

Mutta Yves'lla nostaa melkein kyyneleet silmiin tuo viiltävä muisto, — joka äkkiä tulee hänen mieleensä. Äiti ja hänen majansa Plouherzelin kylässä, jonka hänen poikansa tuskin tuntee, ja jota hän ehkä ei tule milloinkaan näkemään. Sellaista on rannikon lapsien, merimiesten elämä: he lähtevät pois, heidän meriammattinsa lait erottavat heidät rakkaista vanhemmista, jotka tuskin osaavat kirjoittaa heille, ja joita he myöhemmin eivät enää näe.

Minä katselen Yves'a, ja koska me ymmärrämme toisemme puhumatta, käsitän minä hyvin, mitä hän ajattelee.

Nyt on hän onnellinen, onnellisempi kuin unelmissaankaan, monet synkät seikat ovat loitonneet ja voitetut. Ja kuitenkin? Ja sitten? Hän on äkkiä vaipunut en tiedä mihin menneisyyden ja tulevaisuuden unelmaan, outoon surumielisyyteen. Ja sitten?

Bodoul galaïchen! bodoul galaïch du!

laulaa vanha nainen, selkä köyryssä valkean kauluksen alla.

Ja sitten? — — — Pikku Pierre vain on naurutuulella. Hän kääntelee sinne tänne elävää, ruskeaa, voimakasta päätään; ilo, aivan uuden elämän liekki palaa vielä hänen suurissa, mustissa silmissään.

Ja sitten? — — — Pikku Pierre kasvaa, kiertelee meriä, ja me, veljeni, me poistumme, ja kaikki, mitä me olemme rakastaneet meidän mukanamme. — Ensiksi vanhat äitimme — sitten kaikki ja me itsekin; bretonilaisten majojen vanhat mummot yhtä hyvin kuin kaupunkilaisetkin, ja vanha Bretagne myöskin, ja kaikki, ja kaikki tämän maailman kappaleet!

Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!

Yö saapuu ja odottamaton, syvä murhe tarttuu sydämeen. — — Kuitenkin — — me olemme onnellisia tänään.